Jullella oli tänään viimeinen tapaaminen omaan projektiinsa liittyen ja minä päivystin viimekertaisesta viisastuneena kotona lasten kanssa. Tapaaminen sujui hyvin ja tullessaan Jullella oli mukanaan pizzaa koko perheelle. Mikäs sen parempaa. Päätimme lähteä sitten iltapäivällä tutustumaan Sohossa sijaitsevaan taideteokseen, jonka nimi on Earth Room. Teos on ollut paikallaan jo vuodesta 1977 ja täytyy sanoa, että en ole ikinä nähnyt mitään noin erikoista. Taideteos on auki aamusta kolmeen ja puoli neljästä kuuteen ja sinne mennään erään kerrostalon rappukäytävästä jyrkkiä portaita pitkin. Itse tilassa on yksi työntekijä pienessä huoneessa ja koko muu tila on täynnä multaa. Siis ikään kuin pelto kerrostaloasunnossa. Joskus kuulemma pellosta alkaa kasvaa jotain, nyt pelto oli täysin musta. Eikä multaa siis ole mitään sentin kerrosta vaan noin puoli metriä kauttaaltaan. Ja siellä työntekijä vahtii tyhjää peltoa ja satunnaisia vierailijoita, paitsi ettei hän oikeastaan edes näe vierailijoita sieltä omasta kopistaan käsin. Mutta istuupa siellä painamassa ovenavausnappia. Aika vaikuttava teos kuitenkin, olen itse tykästynyt noihin tilaa tuhlaileviin teoksiin jotka aiheuttavat alkuhämmennyksen.
Kävimme myös valokuvagalleriassa, joka sattumalta olikin maailman kalleimman valokuvateoksen myyneen Peter Likin oma galleria. Teokset olivat hienoja, jotenkin amerikkalaisia myös valtavine värikylläisyyksineen. Galleristi esitteli töitä mielellään, mutta kun seinällä luki että yhdestä Likin valokuvasta oli maksettu yli kuusi miljoonaa dollaria, niin ei tullut sitten kysyttyä millä hintaa nuo gallerian seinällä roikkuvat kuvat lähtisivät… Pisteet kuitenkin galleristille, että niin auliisti esitteli töitä meille vaikka meistä näkee sadan kilometrin päähän ettemme tule koskaan olemaan riittävän rikkaita kuin korkeintaan hankkimaan postikortin kyseisen taiteilijan töistä. Niin, tarkoitus olisi ollut löytää nuorten taiteilijoiden töitä esitteleviä gallerioita, mutta saattaapa olla ettei meillä olisi tässä kaupungissa varaa sellaisiinkaan. Olkoon siis olohuoneen seinä jatkossakin vailla taidetta.
Osuimme matkallamme myös designer- ja käsityöläispuotiin ja Julle osti itselleen hienon käsin kokoon kursitun pääkallopaidan. Minä otin sen sitten haltuuni kun Julle kantoi Vilperiä. Metrossa tuli istumapaikkojen kanssa pientä säätöä ja yhtäkkiä huomasin, että olin hukannut Jullen uuden paidan. Onneksi kassi löytyi lopulta penkin alta!
Jullella olikin tänään käynnissä itsensäkaraisemisprojekti. New Yorkin lapsetkin kulkevat paljain päin ja paljain käsin kaiken maailman legginseissä ja tennareissa samaan aikaan kun me käytämme aamulla aikaa sen pohtimiseen, voiko Hemuli tänään VARMASTI lähteä kaupungille ilman toppahousuja, saati että antaisimme hänen olla ilman pipoa tai hanskoja. Tänään kaupungilla kulkiessamme Julle totesi yhtäkkiä, että onpa kylmä kun ei ole hanskoja. Minä sanoin, että laita hanskat käteen. Julle sanoi, että ei kun nyt karaistaan. Kävelimme jonkin matkaa. Seuraava asia minkä huomasimme oli, että Jullen puhelimet lensivät takin taskusta maahan. Amerikkalainen puhelin hajosi säpäleiksi. Julle totesi siihen: ”No ne tippuivat kun yritin lämmitellä käsiä farkkujen taskuissa.” No, ei muuta kuin ottamaan repusta muovipussia, joita kuljetamme mukanamme Vilperin vaippoja ja muita vastaavia tarpeita varten. Julle tonki kadulla reppua ja yhtäkkiä käsi upposi mätään banaaniin. Näköjään Hemulin eväs oli unohtunut kassiin jonain päivänä ja muhjaantunut pilalle. Eikä siinä vielä kaikki, vaan banaani oli valunut repun läpi selkäpuolelta ja nyt myös Jullen takki on siinä banaanissa. Pitäisiköhän hankkia jonkun aikaisemman vuoden turhakepalkinnon voittanut banaanikotelo? Koska tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jotain tällaista tapahtuu meille. Ja vuoden turhakkeesta puheen ollen, minähän ehdotin joskus älypuhelinta vuoden turhakkeeksi, ja olisivat vaan uskoneet, niin ehkä meilläkin olisi nyt ollut kädessämme se oranssi Nokian kumipuhelin, joka asfalttiin pudottuaan olisi todennäköisimmin pompannut sieltä takaisin käteen vahingoittumattomana!
