Ankanpäät Amerikassa

Pari viimeistä päivää ovat kuluneet liian äkkiä. Minulla oli flunssaa joten jouduimme ottamaan tavallistakin rauhallisemmin. Eilen kävimme vain Barnes & Noblessa ja kävelimme sitten Whitney-museon kupeeseen hyvälle jäätelölle. Etukäteen olin jo ilmoittanut, että minusta olisi kivaa, että voisimme reissun lopuksi toteuttaa jokaiselle yhden toiveuusinnan. Tämä jäätelöreissu oli minun toiveuusintani, koska söin siellä aiemmin älyttömän hyvää salted caramel crack -jäätelöä ja listalla oli silloin myös hattarajäätelö, joka ensimmäisellä käyntikerrallamme oli loppu.

No. Menimme paikalle lauantai-iltapäivänä, joten mitä oikein olin odottanut… Että mahtuisimme sisään? Paikkaan, jossa on kaksi pöytää? Julle ilmoitti, että mennään muualle. Minä heittäydyin poikkiteloin, ei käy. Hemuli pillahti itkuun, eikö hän saakaan jäätelöä… Minä ilmoitin, että Julle saa hakea jäätelöt sisältä ja me syömme ulkona penkillä ne. Vilperikin huusi nälkäänsä rattaissa, joten päätin imettää sillä välin kun Julle noutaa jätskit. Julle ja Hemuli menivät sisään ja minä jäin ulos odottamaan. Pojat tulivat jätskikippojen kanssa ulos. Hemulilla oli jo valmiiksi kylmä. Julle oli pahalla tuulella, koska olin laittanut hänet ostamaan jätskiä ja jääräpäisesti halusin mennä tähän täyteen paikkaan. Minulla oli mielessäni vain SALTED CARAMEL CRACK! Ensi töikseen Vilperi työnsi toppahanskansa jäätelööni. Hemuli itki, miksei ollut saanut jäätelöä tötteröön vaan kuppiin. Minulta meinasi tippua koko kuppi maahan. Ulkona oli niin kylmä, että en tuntenut enää sormiani, hanskat kun osuivat koko ajan jäätelöön niin että jouduin riisumaan ne. Hemuli ei pystynyt syömään itse, koska ei voinut ottaa hanskoja pois. Mikä kakofonia! Kauhoin omaa jäätelöäni vähän matkaa ja huomasin, että pohjalla on suklaajäätelöä. Mitäs tämä on, kysyin Jullelta. Otitko itsellesi toisen pallon tänne alle? Minähän vain pyysin sitä karamellijäätelöä. Julle tussahti. Sai kaksi makua, eikö muka kelpaa?!?! Minä kysyin edelleen, että onko tämä siis sinulle. EI OLE MÄ EN HALUA JÄÄTELÖÄ! kivahti Julle. Hemuli itki, että on niin kylmä, että hän haluaa lähteä saman tien lennolle Suomeen, ei tästä tule mitään. Toden totta, Hemuli ihan vapisi kylmästä. Mutta miksi otit suklaata, kysyin sillä seurauksella että Julle ilmoitti lähtevänsä kotiin ja häipyi. Siinäpä istuin sitten kahden huutavan lapsen ja kahden valuvan jätskikipon kanssa miettien hädissäni, missä hitossa on lähin metroasema ja vieläkö suomalaisessa kännykässäni on datapakettia sen verran jäljellä, että voisin ladata Manhattanin kartan… Ja Hemuli itki, että on kylmä ja tärisi horkassa, ja kyseli mihin isi meni, lähtikö se Suomen kotiin?

… mutta Julle ei olisi Julle ellei hän palaisi korttelin puoliväliin päästyään takaisin. Mutta niin kauhea koettelemus tuo jäätelönsyönti ulkona oli, että heitimme lopulta jäätelöt roskikseen. Se siitä minun toiveuusinnastani. Mutta tämä korvattiin sitten illalla ruhtinaallisesti, kun Julle toi reissunlopettajaisherkut kaupasta (oma-aloitteisesti, toim. huom.)

Tänään kävimme Brooklyn Bridge Parkissa ja sitä olikin rakennettu todella paljon pidemmälle kuin viimeksi täällä ollessamme! Kävimme tietysti ratsaamassa kaksi leikkipuistoa (toinen oli todella hieno, kuin metsään tehty, vaikka kaikki maastonmuodot ja polut oli sinne siis rakennettu) ja fiilistelimme sitä, miten puiston rakentamiseen oli selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Se on siis todella monipolveileva kokonaisuus, jossa on tarkkaan harkittu kasvillisuus ja maastonmuodot. Voi, mitä Finlandia-puistoonkin olisi voinut tehdä jos olisi ollut tahtoa… Mutta onhan nurmikkokin ihan jees… jonkun mielestä…

Yksi asia mitä tulen täältä kaipaamaan on amerikkalaisten ystävällisyys ja avuliaisuus. Etenkin kun kulkee lasten kanssa, tarjotaan koko ajan apua. Metrossakaan ei oikein tiedä mihin silmänsä laittaisi, kun heti ollaan tarjoamassa istumapaikkaa, ja se koskee usein koko perhettä, vaikka Vilperihän istuu rattaissa ja ainoa jolla seisominen on huterampaa on Hemuli, kyllähän me aikuiset nyt seisoisimmekin. Portaissa tullaan kantamaan rattaita, ovia pidetään auki, ja jos jossain on hissi tai liukuportaat niin niistä kyllä meille kerrotaan jos meinaamme mennä portaisiin rattaiden kanssa. Vilperille jutellaan ja hänen kanssaan pelleillään, tullaan ottamaan vauvaa kädestä ja silitetään päätä. Tänään Brooklyn Bridge Parkissa puistotyöntekijä tuli meitä vessakäytävällä vastaan. Hän katsoi meitä ja sanoi: naistenhuone on kulman takana. Minä luulin, että hän tarkoitti että olin mennyt vahingossa väärästä ovesta sisään muiden kanssa, kun edessä olevassa ovessa toden totta oli miehen kuva. No, menin ulos ja työntekijä tuli perässä. Hän toisti: naistenhuone on kulman takana, miestenhuoneen vieressä. Ahaa, siis toisella puolella rakennusta, minä sanoin. Kiitosta vaan! Lähdin marssimaan taloa ympäri, mutta eihän siellä mitään ovea ollut. Minulle valkeni, että mies oli varmaan tarkoittanut että käytävällä pidemmällä on naistenhuone. Luikin siis takaisin ja mieshän oli lähtenyt minua oikein hakemaan, kun huomasi minun lähteneen poukkoilemaan talon taakse. Pääsimme vessaan kaikki, minä naistenhuoneeseen ja pojat miesten puolelle. Vasta metrolle kävellessämme tulimme miettineeksi, miksi mies ohjasi meitä naistenhuoneeseen, liekö Jullen pitkät hiukset hämäsivät? Jos hän luuli että olemme molemmat naisia? No, niin tai näin, niin avulias oli tämäkin henkilö.

Nyt alkaa olla kassit aikalailla pakattuna ja viimeinen ilta New Yorkissa on kääntymässä viimeiseksi yöksi täällä. Ihana tammikuu on ollut, niin täynnä energiaa ja ideoita tulemme takaisin Suomeen. Julle on ahkeroinut oman projektinsa parissa erityisesti tutustumisretkiä tehden ja asiantuntijoita tavaten, minä aloitin romaanikäsikirjoituksen ja tein koko kuukaudesta sarjakuvakirjan. Tutustuimme sen kymmeneen leikkipuistoon, Vilperi oppi nousemaan nelinkontin ja harjoitteli vähän polviseisontaakin. Ajoimme metrolla, junalla ja köysiradalla. Kävimme kaksi kertaa New Jerseyssä. Teimme turistijuttuja, kuten Times Square -vierailun. Vierailimme taidemuseoissa ja puistoissa. Toimme kengissämme suolaa sisään, jouduimme rasvaamaan rattaita koska ne alkoivat ruostua suolaisilla teillä. Kärsimme helleaallosta toppa-asuissamme. Söimme hyvin, nautimme runsaasta kasvis- ja vegaaniruoan tarjonnasta. Riitelimme, nauroimme, nukuimme kaikki samassa kaksi metriä leveässä pedissä. Seurasimme uutisia uudesta hallinnosta huolissamme. Kävimme 9/11-muistomerkillä ja liikutuimme. Hukkasimme Jullen sukan, minun sormikkaat ja Vilperin töppösen. Ostimme uudet tilalle. Käytimme kaikki rahamme, suurimman osan ruokakauppaan. Tutustuimme uusiin ihmisiin, tapasimme vanhoja ystäviä. Käytimme aikaa siihen, mikä tekee meidät onnellisiksi. Hoidimme lapsia. Nukuimme pitkään. Luimme kirjoja. Pidimme hauskaa.

Koettavaa jäi seuraavallekin kerralle.

Viime yö meni oikein kunnolla pipariksi, kun Vilperi päätti herätä ensin syömään pitkän kaavan mukaan neljältä ja sitten minä en saanut unta ja viideltä Vilperi heräsi jälleen. Päätin, että nyt ei syödä itseä uneen ja yritin sitten nukuttaa vauvaa muilla keinoin, mutta eihän siitä mitään tullut. Varttia vaille kuusi päätin, että on Jullen vuoro hoitaa lasta, kun olin siinä vaiheessa jo sen pari tuntia valvonut. Julle nousi Vilperin kanssa, mutta minullepa ei uni tullutkaan. Lopulta nousin vessaan ja olohuoneen puolella Vilperi pillastui minun näkemisestä niin, että Hemulikin heräsi uniltaan. Siinäpä sitten olimme puoli seitsemän jälkeen koko perhe. Sen jälkeen en tiedä, mitä on tapahtunut, Julle kun laski minut vielä takaisin nukkumaan. Välillä vieressäni oli Hemuli, välillä sekä Vilperi että Hemuli ja sitten lopulta heräsin sängystäni yksin. Julle parka oli pyörittänyt perhettä sieltä varttia vaille kuudesta alkaen, kun minä nukuin autuaana kuitenkin ehkä seitsemästä kymmeneen. No, minulla on myös nuhainen olo, joten ehkä oli ihan paikallaan saada lepoa. Siitä kiitos Jullelle.

Tämä siis johdantona sille, että pääsimme taas kerran aika myöhään liikkeelle. Päätimme käydä katsastamassa Brooklynin puolella sijaitsevan ”uuden hipsterialueen” eli Bushwickin, kun se oli ollut meillä vielä vähän haaveena. Olihan Williamsburg skandinaavisine turistimassoineen nyt aivan kammottava elämys, kun muistaa millainen underground-paikka sekin on joskus ollut…

Koska minulla oli kurkku karheana yritin paikata kotona tilannetta juomalla paljon vettä. No, matka Bushwickiin kesti lopulta metronvaihtoineen aika kauan, joten jo summanmutikassa jonnekin Bushwickin perukoille saavuttuamme kaihosin vessan perään. Hemulikaan ei jaksanut odottaa, että Julle googlettaisi missä sijaitsemme ja mihin suuntaan kannattaa lähteä. Myös Vilperi protestoi paikallaan olevissa kärryissä istumista. Niinpä Julle lopulta ilmoitti narinaamme turhautuneena, että mennään sitten vaikka tuonne, ja osoitti kädellään eteenpäin. Selvä, mennään siis sinne. Onhan vanha suunnistajan viisaus, että jos et tiedä missä olet, on ihan sama mihin suuntaan lähdet. Päädyimme aika rähjäiselle asuinalueelle. Tai ei se sillä tavalla ollut rähjäinen, että talot varmasti olivat ihan kalliita townhouseja ja niin edelleen, mutta parikymmentä minuuttia käveltyämme olimme nähneet tosiaan lähinnä asuintaloja ja liudan deli-kauppoja. Yksi kanaravintola oli, mutta sinnekään emme voineet epätoivomme syvimmässäkään alhossa mennä kun ravintolan seinään oli laitettu kyltti ”vessa epäkunnossa”. Mutta ah autuutta, kulman takaa löytyi lopulta McDonald’s! Minä ryntäsin sisään ja pääsin kuin pääsinkin vessaan. Sitten oli aikaa googletellakin, missä oikein olimme. No, ilmeni että olimme lähteneet niin väärään suuntaan asemalta kuin olla ja voi. Jullella oli jo niin kova nälkä, että kädet tärisivät, olihan Julle tosiaan syönyt aamupalansa jo joskus kuuden pintaan ja kello oli tässä vaiheessa hyvää vauhtia yli kahden.

Ei kun takaisin toisella metrolla. Nyt Julle oli löytänyt meille hampurilaispaikan, jota ihan kehuttiinkin netissä. Menimme sinne ja vihdoinkin löysimme Niitä, siis nuorta trendikästä väkeä. Mehän emme siihen paikkaan sopineet alkuunkaan rattainemme ja imetysliinoinemme. Palvelu kyseisessä paikassa oli tympeää, siitä tietää tulleensa muodikkaaseen paikkaan. Minulta meinasi kyllä ravintolaa etsiessä loppua usko moneen kertaan kesken, kun tämä ravintola oli aika lailla aidosti keskellä ei mitään, rakennustyömaiden, huoltoaseman ja jonkun ihme rengasliikkeen välissä. Julle suunnisti kännykän avulla ja täytyy sanoa, että ilman kännykkää olisimme kääntyneet joka kerta väärään suuntaan koska kääntyä piti aina vaan tyhjemmille ja tyhjemmille kaduille… Mutta kun olimme tosiaan tulleet niin väärästä suunnasta, niin ravintolasta lähtiessämme kävelimme läheiselle metroasemalle ja yhtäkkiä olimme kadulla, joka oli täynnä toinen toistaan kivemman näköisiä kahviloita ja ties mitä gallerioita ja luomuruokapuoteja. Julle toki totesi tuohon, että varmasti kadulla kulkevat nuorisolaiset nyt lannistuvat, että nyt nuo tavikset ovat löytäneet tämänkin alueen. Nimittäin emme me enää taida ihan nuoria olla, ainakin kun katsoo valokuvia menneiltä Amerikan reissuilta niin kyllä sieltä valokuvista paljon vähemmän kulahtaneet naamat katsovat takaisin! Nyt me kuljemme Fjällrävenin toppatakissa sateenvarjo repun sivutaskussa ja lapset lämpimästi vaatetettuina ja voin vain kuvitella, millaisen varjon läsnäolomme heittää noille trendikkäille ”ei-löydetyille” asuinalueille.

Tänään tuli siis käveltyä taas aikamoinen lenkki ja käytännössä katsoen vain hampurilaisten takia. Mutta tulihan siinä sivussa katsastettua myös kokonaan uusi alue täältä New Yorkista ja osa täällä käymisen hauskuutta on, että voi tänne palatessaan käydä katsastamassa mitä kyseisille alueille kuuluu, tämä kaupunki kun elää ja kehittyy niin vauhdilla.

Jullella oli tänään viimeinen tapaaminen omaan projektiinsa liittyen ja minä päivystin viimekertaisesta viisastuneena kotona lasten kanssa. Tapaaminen sujui hyvin ja tullessaan Jullella oli mukanaan pizzaa koko perheelle. Mikäs sen parempaa. Päätimme lähteä sitten iltapäivällä tutustumaan Sohossa sijaitsevaan taideteokseen, jonka nimi on Earth Room. Teos on ollut paikallaan jo vuodesta 1977 ja täytyy sanoa, että en ole ikinä nähnyt mitään noin erikoista. Taideteos on auki aamusta kolmeen ja puoli neljästä kuuteen ja sinne mennään erään kerrostalon rappukäytävästä jyrkkiä portaita pitkin. Itse tilassa on yksi työntekijä pienessä huoneessa ja koko muu tila on täynnä multaa. Siis ikään kuin pelto kerrostaloasunnossa. Joskus kuulemma pellosta alkaa kasvaa jotain, nyt pelto oli täysin musta. Eikä multaa siis ole mitään sentin kerrosta vaan noin puoli metriä kauttaaltaan. Ja siellä työntekijä vahtii tyhjää peltoa ja satunnaisia vierailijoita, paitsi ettei hän oikeastaan edes näe vierailijoita sieltä omasta kopistaan käsin. Mutta istuupa siellä painamassa ovenavausnappia. Aika vaikuttava teos kuitenkin, olen itse tykästynyt noihin tilaa tuhlaileviin teoksiin jotka aiheuttavat alkuhämmennyksen.

Kävimme myös valokuvagalleriassa, joka sattumalta olikin maailman kalleimman valokuvateoksen myyneen Peter Likin oma galleria. Teokset olivat hienoja, jotenkin amerikkalaisia myös valtavine värikylläisyyksineen. Galleristi esitteli töitä mielellään, mutta kun seinällä luki että yhdestä Likin valokuvasta oli maksettu yli kuusi miljoonaa dollaria, niin ei tullut sitten kysyttyä millä hintaa nuo gallerian seinällä roikkuvat kuvat lähtisivät… Pisteet kuitenkin galleristille, että niin auliisti esitteli töitä meille vaikka meistä näkee sadan kilometrin päähän ettemme tule koskaan olemaan riittävän rikkaita kuin korkeintaan hankkimaan postikortin kyseisen taiteilijan töistä. Niin, tarkoitus olisi ollut löytää nuorten taiteilijoiden töitä esitteleviä gallerioita, mutta saattaapa olla ettei meillä olisi tässä kaupungissa varaa sellaisiinkaan. Olkoon siis olohuoneen seinä jatkossakin vailla taidetta.

Osuimme matkallamme myös designer- ja käsityöläispuotiin ja Julle osti itselleen hienon käsin kokoon kursitun pääkallopaidan. Minä otin sen sitten haltuuni kun Julle kantoi Vilperiä. Metrossa tuli istumapaikkojen kanssa pientä säätöä ja yhtäkkiä huomasin, että olin hukannut Jullen uuden paidan. Onneksi kassi löytyi lopulta penkin alta!

Jullella olikin tänään käynnissä itsensäkaraisemisprojekti. New Yorkin lapsetkin kulkevat paljain päin ja paljain käsin kaiken maailman legginseissä ja tennareissa samaan aikaan kun me käytämme aamulla aikaa sen pohtimiseen, voiko Hemuli tänään VARMASTI lähteä kaupungille ilman toppahousuja, saati että antaisimme hänen olla ilman pipoa tai hanskoja. Tänään kaupungilla kulkiessamme Julle totesi yhtäkkiä, että onpa kylmä kun ei ole hanskoja. Minä sanoin, että laita hanskat käteen. Julle sanoi, että ei kun nyt karaistaan. Kävelimme jonkin matkaa. Seuraava asia minkä huomasimme oli, että Jullen puhelimet lensivät takin taskusta maahan. Amerikkalainen puhelin hajosi säpäleiksi. Julle totesi siihen: ”No ne tippuivat kun yritin lämmitellä käsiä farkkujen taskuissa.” No, ei muuta kuin ottamaan repusta muovipussia, joita kuljetamme mukanamme Vilperin vaippoja ja muita vastaavia tarpeita varten. Julle tonki kadulla reppua ja yhtäkkiä käsi upposi mätään banaaniin. Näköjään Hemulin eväs oli unohtunut kassiin jonain päivänä ja muhjaantunut pilalle. Eikä siinä vielä kaikki, vaan banaani oli valunut repun läpi selkäpuolelta ja nyt myös Jullen takki on siinä banaanissa. Pitäisiköhän hankkia jonkun aikaisemman vuoden turhakepalkinnon voittanut banaanikotelo? Koska tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jotain tällaista tapahtuu meille. Ja vuoden turhakkeesta puheen ollen, minähän ehdotin joskus älypuhelinta vuoden turhakkeeksi, ja olisivat vaan uskoneet, niin ehkä meilläkin olisi nyt ollut kädessämme se oranssi Nokian kumipuhelin, joka asfalttiin pudottuaan olisi todennäköisimmin pompannut sieltä takaisin käteen vahingoittumattomana!

Kysyimme brooklynilaisilta ystäviltämme, missä meidän kannattaisi vielä käydä kun kerrankin olemme täällä pidempään. He miettivät pitkään ja hartaasti eri nähtävyyksiä ja retkikohteita ja tulivat lopulta siihen tulokseen, että meidän tulisi nähdä teollisuuskaupunki Paterson. Olemmehan itse vieneet F:n hänen Suomessa asuessaan Tampereelle ja F piti Patersonia vähän Tamperetta vastaavana kaupunkina. Mikäs siinä, Paterson sijaitsee New Jerseyn osavaltiossa hieman alle tunnin matkan päässä Penn Stationilta. Ei kun matkaan!

Ja millainen paikka se olikaan. Keskeisin nähtävyys kyseisessä kaupungissa on valtava vesiputous, joka on tietenkin padottu teollisuuskäyttöön. Itse kaupunki on rakennettu Lenape-intiaanien alun perin asuttamille maille ja kyseiset intiaanit kuulemma tulevat yhä vuosittain rukoilemaan pyhänä pitämälleen vesiputoukselle. Vesi on valunut putouksesta jo 13 000 vuoden ajan ja korkeat kalliot putouksella ovat miljoonia vuosia vanhoja, kuulemma osa entistä pangaia-mannerta. Tuollaisissa paikoissa tulee aina jotenkin harras olo.

Kaupungin on perustanut Alexander Hamilton, joka myös valjasti joen käyttöönsä. Vesi ohjattiin eräänlaista mutkittelevaa kanavaa pitkin alas kaupungille ja useiden tehtaiden läpi niin, että ne kaikki saivat vedestä käyttövoimansa. Kaupunki tuli tunnetuksi silkin ja myöhemmin puuvillan valmistamisesta, mutta myös erilaisista koneistaan. Muun muassa ensimmäinen sukellusvene (tai yksi ensimmäisistä) rakennettiin tässä kaupungissa, samoin Amerikassa kulkeneet junat.

Nyt Patersonin vesiputous on kansallispuistokäytössä ja me pääsimme oikein yksityiselle opaskierrokselle, kun muitakaan ei paikalle ilmaantunut kierroksen alkuun mennessä. Opas esitteli innoissaan tätä hienoa pyhää maata, joka oli mahtavasti otettu teollisuuden käyttöön. Toki pienenä varjona kaiken loistokkuuden yllä oli, että silloin 1800-luvulla käytettiin lapsityövoimaa ja tehtiin 13-tuntisia päiviä ja palkkaakin sai vain kaksi dollaria viikossa. Mutta sitten tuli silkkilakko vuonna 1913 ja ilmeisesti se sitten myös toi työntekijöille lisää oikeuksia. Ostin infokeskuksen kaupasta mielenkiintoisen kirjan Yhdysvaltojen työväenliikkeen historiasta, jossa siis Patersonilla on ilmeisesti osansa.

Kokonaisuudessaan kaupunki oli aika rähjäisen oloinen, mutta sentään ihan oikea keskusta löytyi. Kävimme paikallisessa dinerissakin kahvilla, ja se vasta oli elämys kun yritin espanjankieliselle tarjoilijalle kertoa, etten voi syödä kananmunaa koska Vilperi on allerginen, eli onkohan noissa pannukakuissa munaa vai ei? Onko leivottu munalla? Onko ainesosana munaa? Haluaisin pannukakkuja mutta en saa syödä munaa vauvan takia. Toinenkin tarjoilija saapui paikalle, koska tämä ensimmäinen tarjoilija ei puhunut oikeasti sanaakaan englantia. Toinen tarjoilija ymmärsi yskän (omasta mielestään) ja huikkasi espanjaksi kokille jotain. Kokki vastasi iloisena, että onnistuu! Ja mitä pöytään sitten tuli? Pannukakku, jonka SISÄÄN oli paistettu muna! Se tuotiin minun eteeni iloisena, kun oli onnistuttu tällainen vähän erikoisempikin tilaus toteuttamaan! Ja jätemyllyksi itseään kutsuva Julle sen lopulta sitten tuhosi, ja minä ahmin puolet Jullen varta vasten itselleen tilaamasta juustoviineristä…

Tänään olen paljon miettinyt, kuinka paljon tästä maasta pidän. Can do -asenne ei ole mikään vitsi, vaan täällä oikeasti katsotaan eteenpäin ja uskotaan mahdollisuuksiin. Toisaalta näin eurooppalaisena ei voi kuin pyöritellä päätään surullisena toimittajien pidätyksille, ympäristöviranomaisen vaientamiselle ja muille vastaaville viime päivien uutisille. Ensimmäistä kertaa ikinä on epävarma olo, haluaako tai pystyykö tänne vielä palaamaan. Mutta minkä sille voi, kun myös rakastaa tätä maata ja sen ihmisiä, upeaa luontoa ja moninaisuuden syleilyä. Ei voi kuin siis toivoa parasta, niin kuin niille toivotaan joista todella välittää.

Pariin päivään emme ole tehneet mitään merkittävää. Täällä on ollut myrskyä ja kaatosadetta ja Hemulin kiukunpuuskillekin voisi kai laskea jonkinlaisen metriä per sekunti -lukeman… Eilen kyllä illalla kestitsimme alakerran taiteilijapariskuntaa, ihan hauska oli heihin tutustua. Sunnuntaina aiomme sitten osallistua heidän taidekävelylleen Brooklynissa ja saapa nähdä pystyvätkö lapset pysymään tunnin vaiti, mitä kyseinen kierros vaatii (siellä kuunnellaan ympäristöä).

Alakerran naapureiden kanssa juuri juttelimme, että kuukausi on kovin lyhyt aika tutustua kaupunkiin. Kuukaudessa sitä alkaa vähitellen oloutua, toisen kuukauden alussa on sitten jo asettunut. Mutta mepä emme asetu vaan lähdemme kotiin jo parin päivän kuluttua. Mutta täytyy olla tyytyväinen, että on saanut tämänkin verran tässä kaupungissa viettää aikaa.

Ja kyllä täällä niitä ärsytyksen aiheitakin löytyy! Kuten että joka päivä metroja on yllättäen uudelleen reititetty tai sitten on joku signaalivika tai juna hajonnut raiteille… ja liikenne seisoo… Ja niinä ylevinä hetkinä Hemulille tulee vessahätä tai Vilperi alkaa itkeä nälkäänsä. Amerikkalainen ratkaisukeskeisyys kyllä saa muotonsa myös näiden meidän lasten kanssa: matkalla jos toisellakin joku kanssamatkustaja on kaivanut kassistaan toinen toistaan jännempiä esineitä Vilperin nenän eteen ja täten helpottanut kaikkien yhteistä matkantekoa.

Kokonaisuudessaan matkamme on noudattanut mielenkiintoista alaspäin kaartuvaa käyrää, kun nimittäin aluksi jaksoimme lähteä liikkeelle jo aamulla ja palasimme vasta illalla. Nyt pääsemme liikkeelle vasta iltapäivällä ja takaisin kotona olemme jo viiden-kuuden aikaan. Ei vaan meinaa näköjään enää jaksaa, etenkään lapset. Me aikuiset nyt vielä kulkisimmekin kaupungilla, mutta kun lapset eivät kerta kaikkiaan pysty enää ottamaan vastaan uusia ärsykkeitä samaan tahtiin kuin aluksi. Mutta ollaan me onneksi paljon nähtykin jo, ja kyllä tänään aamullakin Hemuli kysyi toiveikkaana voitaisiinko mennä museoon kun on kerran sadepäivä.

Huomenna ajattelimme tehdä vielä retken Patersonin kaupunkiin New Jerseyn puolelle. Ja tänään minä keksin, että kyllähän nyt jokusen vinyylilevyn saisi mahtumaan rinkkaan.. Eli ehkä pitää vielä hankkiutua levykaupoille ennen kuin täältä lähdetään… Rahat ovat kyllä jo loppu, mutta ei se näköjään menoa haittaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa!

Viimeiset pari päivää ovat olleet mielenkiintoisia täällä. Ensin oli presidentin virkaanastumistilaisuus ja heti seuraavana päivänä miljoonat ihmiset marssivat eri puolilla maailmaa kyseistä presidenttiä vastaan ja naisten oikeuksien puolesta. Meidänkin piti mennä marssimaan eilen, mutta nukuimme pommiin joten varsinainen marssi jäi meiltä väliin. Mielenosoittajia kuitenkin näkyi ympäri kaupunkia ja vielä illallakin vastaan tuli koteihinsa palaavia ihmisiä kyltit käsissään. Olisi ollut hienoa olla osa tuota joukkoa!

Mielenosoituksen sijaan me kuitenkin matkasimme köysirataa pitkin Roosevelt Islandille ja saimme nähdä Manhattanin taas ihan uudesta näkökulmasta. Maisemat olivat upeat! Ja kyyti oli vielä maksuton, kun meillä on kuukausilippu metroon. Roosevelt-saarella hyppäsimme bussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät Roosevelt-muistomerkille, mutta sehän menikin väärään suuntaan ja lopulta päätimme hypätä pois kyydistä. Olimme istuneet bussissa ehkä vajaan vartin, takaisin metroasemalle pystyimme kävelemään alle kymmenessä minuutissa. Ei kovin kannattava kyyti siis…

Itse muistomerkki oli vaikuttava, siellä olisi viihtynyt pidempäänkin. Mutta suuntasimme takaisin köysiradalle auringon alkaessa laskea. Hemuli pääsikin istumaan ikkunan viereen muiden lasten kanssa naamat menosuuntaan, kyllä oli lapsilla hauskaa. Ja pimeän laskeutumisen jälkeen maisemat vasta upeat olivatkin!

Tänään kävimme Queensissa PS1-museossa. Tuo museo oli minun toiveeni, se kun ei ole koskaan vielä jättänyt kylmäksi. Nyt mitään hirveän ihmeellistä ei jäänyt mieleen, paitsi Sascha Braunigin ihan mielenkiintoiset maalaukset ja Mark Leckeyn hauska kaiutinhuone, jossa kaiutinpinoista tuli ikään kuin omia ihmisiään, jotka ääntelivät keskenään omalla kaiutinkielellään (tai niin minä sen tulkitsin).

Tänään oli myös lapsilla vähän vaikeampi päivä, mutta kai niitäkin tarvitaan. Jotenkin hurjalta tuntuu, että enää seitsemänä aamuna heräämme ja keskustelemme, mitä tänään tehtäisiin. Mutta onhan se nyt kokonainen viikko kuitenkin, ja to do -listakin alkaa näyttää aika hyvältä. Paljon ei ole enää ennalta suunniteltua tehtävää. Julle käy tapaamassa yhtä professoria ja me suunnittelimme vielä teollisuuskaupunki Patersonin-vierailua jollekin päivälle. Aika paljon on ehditty tekemään näiden kolmen viikon aikana, vaikka ollaankin oltu liikenteessä vauvan ja uhmaikäisen kanssa.

Tämän reissun aikana päivärytmimme on heittänyt ihan häränpyllyä. Kun alkuun heräsimme kuuden-seitsemän aikaan, niin tänään nousimme koko perhe vasta puoli yhdeltätoista! Ja lapset siis nukkuvat parhaimmillaan kellon ympäri. Mutta toisaalta, olemmehan joka päivä koko päivän ulkona jalkojemme päällä ja Hemulikin kävelee todella pitkiä matkoja itse. Toki vakiokysymystä toistetaan reissuillamme moneen kertaan: ”Saako syliin? Saako syliin?” Ja Julle kantaa…

Tänään kävimme tutustumassa lähialueeseen: kävimme myöhäisellä aamiaisella läheisessä kahvilassa ja sen jälkeen suuntasimme Riverbank State Parkiin, joka sijaitsee siis aivan kävelymatkan etäisyydellä kotoamme. Luulimme, että kyseinen puisto olisi rakennettu vastikään, mutta kävikin ilmi, että vuonna 2013 puisto oli viettänyt 20-vuotisjuhlaansa! Ja sen näköistäkin siellä oli: mahtavaa 90-luvun postmodernia arkkitehtuuria. Hemulista hauskinta taisi olla juoksurata, joka oli hänen mukaansa samanlainen kuin Ryhmä Haussa. Pakkohan se oli päästä juoksemaan ympäri isän kanssa, ja itku tuli kun ei saanut juosta kuin kertaalleen. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten saako syliin ja mä en jaksa kävellä muuttuu muotoon ”haluan juosta vielä toiset 400 metriä kilpaa”!

Puistosta läksimme ostamaan tuliaisia. Kävimme monessa kaupassa, jotka olimme päättäneet etukäteen, ja tuloksena on pyöreä nolla. Ei siis löytynyt mitään mitä olimme ajatelleet! Varautukaa siis läheiset, että teille tulee New York -krääsää lentokentältä. Olemme aidosti tehneet parhaamme. Ja onhan tässä vielä aikaa…

Jäimmekin pyörimään 14. kadun ympäristöön siksi aikaa, että iltapäiväruuhka helpottaisi. Kirjakaupassa Hemuli sai yhtäkkiä päähänsä, että on päästävä heti kotiin Suomeen pelaamaan shakkia! Yritimme kertoa, että se on aikuisten peli ja ei meillä edes ole sitä kotona, mutta Hemuli ilmoitti että hän haluaa opetella. Julle keksi, että Union Squarella on aina shakinpelaajia joten voisimme mennä katsomaan noita pelejä. Kun Hemuli sitten seisoskeli siinä pöytien lähettyvillä niin eräs mies tuli kutsumaan meitä peliin. Sanoimme hänelle, että poika vain haluaa nähdä miten shakkia pelataan. Mies kutsui Hemulin shakkipöytään ja neuvoi pelaamista kädestä pitäen! Todella hauska kohtaaminen ja tietenkin mies antoi Hemulin tehdä shakkimatin heti muutaman siirron jälkeen Yleensä nämä pelaajat siis kuulemma pelaavat ohikulkijoita vastaan muutaman dollarin hintaan, mutta Hemulille tämä mies järjesti pienen pelin ihan hyvää hyvyyttään (tai ei ainakaan kysynyt rahaa, emmekä me tarjonneet kun emme tienneet miten homma toimii).

Vielä puolitoista viikkoa jäljellä ja to do -listalla vielä monta mielenkiintoista retkikohdetta!

Eilinen kului asuntoa siivotessa ja Jullen juostessa marketista toiseen etsimässä ruoka-aineita ystävillemme tarjoamaamme illallista varten. Se ei tosiaan ollut helppo tehtävä: ajattelin siis, että ainakin avokadopastan ainekset olisi helppo löytää ja sen ruoan osaan jopa tehdä. Samalla voisimme tarjota autenttisen suomalaisen arkiruoan. Minä odotin Vilperin kanssa kotona kun Julle ja Hemuli lähtivät ostoksille lähimarkettiin. Eipä aikaakaan, kun puhelimeen alkoi kilahdella tekstiviestejä: ”Ei ole basilikaa. Käykö joku tahna?” ja ”Ei ole chiliä, vain habaneroja ja jalapenoja.” Ja sitten alkoi puhelin soida. Pähkäilimme puhelimessa, voiko avokadopastan tehdä basilikatahnaan. Entä kokonaan ilman chiliä?

Kaupassa tuleekin välillä hiki kun tutut tuotteet loistavat poissaolollaan ja tuotteiden ryhmittelylogiikka on aivan erilainen kuin kotomaassa. Sen sijaan erilaiset varoitustarrat ja -tekstit tuottavat hupia kerta toisensa jälkeen. Alla on kuva vessapaperipakkauksesta, jossa opastetaan seikkaperäisesti mikroaaltouunin käyttöä. Häh?

Lopulta Julle ja Hemuli kotiutuivat puolentoista tunnin kauppareissulta ja minä tietenkin olin jo ehtinyt googlettaa lähimmän whole foods -kaupan, jonne usutin Jullen samalta seisomalta. Lähin tarkoittaa tässä siis lähestulkoon sadan kadun päästä… Sieltä loput ainekset löytyivätkin, mutta Julle oli aivan naatti juostuaan kaupoissa koko päivän.

Ei kun kokkaamaan! Kävi ilmi, että tilaamani kahdeksan avokadoa oli onneksi muuttunut Jullen käsittelyssä kymmeneksi avokadoksi kymmenellä dollarilla, mikä oli hyvä, koska suurin osa avokadoista osoittautui ylikypsiksi. Eihän se muuten haitannut, paitsi että avokadon väri oli ruskean ja harmaan välimaastosta, ei vihreän ja keltaisen niin kuin pitäisi. Sain kuitenkin näistä ylimääräisistä avokadoista sen verran apuja, että lopulta sain tehtyä ihan kunnollisen annoksen viidelle ihmiselle. Ja ylikin ruokaa jäi!

Ystävämme toivat tullessaan limepiirakkaa ja proseccoa ja oli todella mukava tavata heitä, kaksi ja puoli vuotta siinä olikin vierähtänyt. Hemuli sai aivan mahtavan metrojunan lahjaksi, se on tarkka kopio D-linjan metrosta ja kaiken lisäksi käy Brion junarataan! D-metro on se linja, joka yhdistää meidän tämänhetkisen kotimme ja ystäviemme kodin, mutta täytyy sanoa etten olisi osannut koskaan edes kuvitella että tuollainen Brio-yhteensopiva metro on olemassa. Hemuli kysyikin, saako pitää koko lentomatkan tuota kädessä kun lähdemme kotiin ja mitä sitten tapahtuu, jos hän nukahtaa koneessa!

Tänään Julle kävi tapaamassa biomimiikka-asiantuntijaa ja minä ja pojat kävimme Washington Square Parkin leikkipuistossa sillä välin. Sain ihmisiltä sääliviä katseita osakseni, kun minulla oli Vilperi Manducassa ja reppu selässä ja lisäksi Hemuli käsipuolessa – ja tietenkin takki auki, koska tuo punainen talvitakki ei mene kiinni Manducan kanssa. Mutta hyvin pärjättiin ja kotimatkalla haettiin vielä ruokaa vegaanisesta ravintolasta mukaan.

Pikkuhiljaa alkaa jo hiipiä paniikki mieleen: enää ensi viikko jäljellä ja sitten joudumme lähtemään kotiin. Sukulaisille ja ystäville tiedoksi: totta kai teitä on ikävä, mutta kun olemme Amerikassa jo aiemminkin asuneet niin osa sydämestä on aina täällä. Juuri mietin, mitä kaikkea amerikkalaista voisin kantaa kassissa takaisin kotiin. New York -magneetti on jo hankittu jääkaapin oveen – meillä on magneetti kaikista paikoista joissa olemme asuneet (ja tämä varmaan juuri ja juuri mahtuu marginaaliin) ja alfredo-kastikkeiden hankinta on merkitty listalle. Nuo alfredo-kastikkeet ovat itse asiassa siitä hauska elintarvike, että se on ihan kauheaa esanssiruokaa, josta minä satun pitämään. Joskus lähetin jopa sähköpostia Helsingin amerikkalaiselle kaupalle, että voisivatko he ottaa sitä myyntiin kun sitä ei saa mistään tavallisesta ruokakaupasta. Varmaan pitivät vitsinä eivätkä vastanneet mitään Niinpä olen ottanut tavaksi kantaa kastikkeita Amerikan-matkoilta kotiin ja sitten harvakseltaan juhlistaa elämää kokkaamalla ruokaa siitä. Sitä on siis tiedossa myös tulevana keväänä!

Pari viime päivää on ollut aikamoista aallonpohjaa. Lapset ovat väsyneet matkustamiseen, Hemuli ärsyketulvaan ja Vilperi rattaissa istumiseen. Hemuli tokaisikin eilen, että ei tästä tule nyt mitään, on vaan katsottava lentoja Suomeen. Mutta jotenkin mystisesti siitä koko perheen yhteisestä totaalikonahtamisesta seurasi seesteinen iltapäivä ja ilta. Joten varhaistetut lennot Suomeen on toistaiseksi peruttu.

Nyt parin päivän aikana olemme ulkoilleet, kun kelit ovat olleet niin hienot. Toissapäivänä Julle ja Hemuli kävivät pesemässä kolme koneellista pyykkiä ja pääsimme liikkeelle vasta ennen kolmea iltapäivällä. Jullen piti käydä ostamassa farkut Chelseasta edellisten sanottua sopimuksensa irti ja kun sieltä selvisimme, olikin jo pimeä. Ajattelimme kuitenkin käydä Keskuspuiston leikkipuistossa, mutta siellähän olikin jo portti kiinni ja vartija portilla ilmoittamassa, että leikkipuistoon ei ole enää tänään asiaa. Niinpä lähdimme etsimään luistelupaikkaa, josta Julle oli kuullut. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sen verran kovaa musiikki raikasi muuten hiljaisessa Keskuspuistossa. Luistelukenttä olikin Trump-kenttä! Herran nimi oli kirjoitettu luisteluradan laitoihin ja Trump-liput liehuivat salossa. Jouduimme kuitenkin harmillisesti lähtemään kotiin, kun kello oli niin paljon, harvemminhan sitä pääsee presidentin sponsoroimalle luisteluradalle urheilemaan.

Eilen sitten tosiaan aamupäivä kului kotona ja sitten päätimme lähteä nauttimaan aurinkoisesta säästä Brooklynin kasvitieteelliselle puutarhalle. Puutarhalle pääsi ilmaiseksi, vaikka oli Martin Luther King -päivä. Yllättävän paljon oli ulkonakin nähtävää ja tehtävää, Hemulikin mielellään kirmaili lasten luontopolulla ja tutki suurennuslasilla lehtiä ja kiviä. Ja sisällä meitä odotti oikea paratiisi! Viisi erilaista talvipuutarhasalia ja bonsaipuusali olivat niin kiehtovia, että kuin huomaamattamme meiltä meni kolmisen tuntia koko paikan koluamiseen. Jos vielä aamupäivällä olin yhtynyt Hemulin ajatukseen, että ei tästä tule mitään, niin nyt tunnelma oli täysin päinvastainen. Hemuli juoksenteli saleissa, nuuhki kukkia, tutki kasveja ja ilmoitti että haluaa käydä ihan kaikkialla.

Ja sitten kruunasimme illan presidentillisissä merkeissä ja veimme Hemulin luistelemaan Keskuspuistoon. Halpaa lystiä se ei ollut, kokonaisuudessaan meiltä meni 42 dollaria ratamaksuun, luistimiin ja katsojamaksuun. Jo vain, minultakin otettiin viisi dollaria siitä hyvästä, että sain katsella Jullen ja Hemulin luistelua aitiopaikalta. Mutta ilmeisesti rahat tuli käytettyä viisaasti, koska Hemuli oli aivan ekstaasissa, vaikka luisteluasento isän tiukassa otteessa olikin vielä vähintäänkin eksoottinen… Välillä tuli mieleen, että jos jostain löytyisi isä-poika-jäätanssikilpailut niin meidän perhe voisi sellaisessa hyvin pärjätä, niin hienosti Hemuli liukui jäällä välillä melkein selällään Jullen kannatellessa kainaloista. Tuli mieleen, että tämä luistelu on ihan periamerikkalainen juttu, tännehän lapset ja omat rakkaat tuodaan kun halutaan tehdä jotain hauskaa.

Tänään siivoamme kodin ja kokkaamme suomalaista perinneruokaa eli avokadopastaa brooklyniläisille ystävillemme, jotka tulevat illalla käymään. Hauska nähdä heitä pitkästä aikaa, viimeksi kävimme heillä kylässä vuonna 2014! Hemuli istui silloin niissä rattaissa, joissa nyt istuu Vilperi. Eilen sanoinkin Jullelle, että tällä kerralla on tullut olo ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Olemme käyneet kahdestaan New Yorkissa kolme kertaa, ja sen jälkeen lapsen tai lasten kanssa. Seuraavan kerran kun pääsemme tänne kahdestaan olemme pitkälti yli 40-vuotiaita ja silloin ei enää mennä salakapakkaan keikalle, vaan hankitaan liput paraatipaikalle Broadway-musikaaliin ja mennään sen jälkeen syömään hieno illallinen ravintolaan, jossa valkoiset pöytäliinat on tehty kankaasta eikä paperista. Ja siitä ei ole aikaakaan kun minulla on violetti permanentti ja käsilaukku, jossa on kullanvärinen lukko… Mutta jospa nyt vaikka alkuun elettäisiin tämä reissu loppuun.