Eilen ja tänään olemme viettäneet hiljaiseloa kotimiljöössä, niin kuin mummoni sanoisi. Löysimme lähettyviltä leikkipuiston, jossa on kiekuramäki, mikä ilahduttaa Hemulia erityisesti. Lisäksi kävimme pesulassa pesemässä kassillisen pyykkiä. Äkkiä sitäkin kertyy noiden lasten kanssa. Tänään Jullella oli lisäksi eräs tapaaminen, josta syystä ulkoilimme kaikki yhdessä aamulla ja olimme lopun päivää kotosalla lasten kanssa. Ehkä tämä paikallaan olo on tehnyt ihan hyvää, eilinen oli aikamoinen raivaripäivä lapsilla. Huomenna sitten lähdemme taas liikkeelle ja aiomme käydä ainakin Williamsburgissa, koska pitäähän se nyt vaan joka New Yorkin vierailulla käydä katsastamassa.
Olimme etukäteen luvanneet Hemulille, että voimme sitten täällä käydä lelukaupassa hakemassa jonkun lelun, kun kotoa ei voitu ottaa pukin tuomisia juuri ollenkaan mukaan kun kannettavaa oli muutenkin paljon ja pukin tuomiset käsittivät sellaisia kokonaisuuksia kuin autorata ja Stiga… No, suuntasimme Barnes & Noblen leluosastolle tässä pari päivää sitten ja lupasin, että hän saa valita minkä tahansa lelun sieltä. Kävimme hyllyt moneen kertaan läpi ja lopulta Hemuli ihastui mielestäni tyhmimpään leluun mikä koko kaupasta löytyi: muoviseen Ryhmä Hau -”pädiin”, josta saa koirien kuvia painamalla kuulla kyseisten hahmojen käyttämiä fraaseja. Hemuli silmät loistaen ilmoitti, että hän ottaa tämän ja minä ilmoitin, että sitä me ei osteta. Ei sillä, ettäkö se olisi maksanut kovin paljon, vastustan vain kaikkea muovikrääsää, josta paistaa jo kilometrin päähän että sillä ei pitkään leikitä. No, raivarihan siitä tuli ja lopulta pitkällisten keskusteluiden ja maanitteluiden jälkeen Hemuli suostui valitsemaan Ryhmä Hau -kirjan, johon sisältyi myös Ryhmä Hau -hahmoja ja leikkimatto. Ajattelimme Jullen kanssa, että sellaisella olisi enemmän käyttöä. Kuitenkin illallakin vielä Hemulia itketti, että ihana ”puhelin” oli jäänyt kauppaan. Minuakin alkoi sitten harmittaa, että olin kieltäytynyt ostamasta kyseistä lelua kun kerran olin luvannut, että Hemuli saa valita minkä tahansa lelun (mihin on varaa, mutta alahyllyn krääsä nyt ei paljoa siellä maksanut). Niinpä päätimme Jullen kanssa, että haetaan kyseinen lelu Hemulille koska hänellä oli ollut lupa valita lelu itse. Sanoimme myös, että seuraavalla kerralla lelut valitaan sitten yhdessä aikuisten kanssa.
Hemuli ilahtui lelun saamisesta niin, ettei meinannut jaksaa tehdä muita ohjelmassa olleita juttuja ennen lelukauppaan menoa. Lelukaupassa katsoimme vielä pädiä yhdessä ja sanoimme, että se ei ole puhelin ja sillä ei voi soittaa mihinkään, että meidän mielestä se on tylsä lelu. Hemuli ilmoitti, että hän haluaa sen jos minä sen haluan hänelle ostaa. No mitäpä muuta olisinkaan enemmän halunnut kuin saada hankkia kyseisen muovihärpäkkeen!
Samana iltana Hemuli leikki pädillä kovasti, paineli nappeja ja eli Ryhmä Hau -maailmassaan. Mutta pian lelu oli hyllyssä ja leikit junaradalla jatkuivat. Tänään aamulla sitten huomasin pädin olevan jo takaisin paketissa, oikein ruuveilla kiinni pahvitaustaan ruuvattuna. Kysyin, että oliko se huono lelu, niin Hemuli ilmoitti, että ei ei kyllä hän sillä leikkii (”joskus mä lopetan ja joskus mä aloitan”), mutta nyt se on vaan pakattu niin että se on helppo kuljettaa kotiin! Ja lapsella ei siis ole koti-ikävä, päinvastoin… Teki mieli sanoa, että mitä minä sanoin, mutta jotenkin en raaskinut kun lapsi sitten velvollisuudesta otti lelun esiin ja leikki sillä tovin, kun naamalleni levisi sellainen opettavainen ”tätä minä tarkoitin” -ilme… Olkoon tämä episodi opiksi myös äidille, ainakin niin kauan kuin lelut hankitaan äidin ja isän rahakukkaron avulla.
