Meille tuli mahdollisuus kokeilla, miltä tuntuisi asua kuukauden ajan New Yorkissa 38-neliöisessä kaksiossa kahden lapsen kanssa, ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Asunnon tarjoaa Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti ja matkan aikana Jullen on tarkoitus tavata tiettyjä professoreita ja vierailla muutamissa kaupunkiluontokohteissa omaan Nature Cot-projektiinsa liittyen. Tirjami ja lapset pääsevät mukaan muuten vaan. New York on meille aika tuttu kaupunki, jonne palaamme melkein aina kun vain on rahaa tai sopivan mittainen loma. Olemme kuitenkin pitkään haaveilleet siitä, että saisimme olla New Yorkissa edes vähän pidempään kuin vain viikon kerrallaan. Lasten kanssahan kaupunki näyttää ihan erilaiselta kuin jos olisimme tulleet tänne kahdestaan; keikat, baarit ja oikeastaan paremmat ravintolatkin jäävät tällä kertaa kokeilematta. Esikoisen kanssa olimme täällä viikon hänen ollessaan puolitoistavuotias ja silloin saimme tutustua kaiken maailman leikkipuistoihin ja tiedemuseoihin. Olimme siis saaneet esimakua siitä, miltä New York näyttää lasten kanssa.
Kun viimeksi olimme täällä vain esikoisen kanssa, jännitin etukäteen kovasti lentojen sujumista; miten puolitoistavuotias jaksaisi istua paikallaan koneessa yhdeksän tunnin ajan? Eihän hän pysynyt kotona paikallaan edes yhdeksää minuuttia kerrallaan. No, koneessa hän yllättikin meidät sitten täysin: hänelle riitti kolme Duploa leikkikaluiksi ja niiden kanssa hän viihtyi koko matkan ajan, milloin ei nukkunut sylissä. Tällä kertaa lennot eivät ehkä siksi jännittäneetkään niin paljon. Esikoisesta on kasvanut järkevä kolmevuotias ja kuopus on vielä niin pieni, että pelkkä sylissä pompottaminen riittää viihdykkeeksi. Matka sujuikin hyvin. Saimme jopa kehuja takanamme istuneelta herralta; hän ilmoitti olevansa opettaja ja että meidän lapset ovat hänen mielestään hyvin kasvatettuja kun eivät aiheuttaneet ongelmia lennolla! Kai minun olisi pitänyt sanoa, että tietenkin meillä käyttäydytään kun minäkin olen opettaja. Valehan se olisi ollut, kun useimmiten päivät täyttyvät arkaaisista kasvatusmenetelmistä eli uhkailusta, kiristämisestä ja lahjonnasta…
Viime kerralla kun lensimme Jullen kanssa New Yorkiin, kone lähti kulkemaan kylkimyyryä kiitorataan osuessaan ja kokonaisuutta höystettiin muutamalla pompulla, ja saimme seurata tätä edessämme olevasta ”lentokonekamerasta”, joka siis nousun ja laskeutumisen yhteydessä näyttää mitä koneen nokan edessä tapahtuu. Tämän jälkeen olen aina jännittänyt laskuja etenkin noilla isommilla koneilla. No, tälläkin kerralla saimme vähän kyytiä koneelta, vaikka ei niin pahasti kuin viimeksi. Tartuin jo itse penkin käsinojaan rystyset valkoisina, mutta esikoinen hihkui onnessaan: ”Lentokone tanssii! Lentokone tanssii!” Voihan sen toki niinkin nähdä! Mikäpä minä olin kertomaan, että koneen pitäisi ajaa kiitorataa pitkin suoraan.
Ensimmäisen yön vietimme hotellissa, jotta saimme keräiltyä itsemme ennen asunnolle tuloa. Otamme New Yorkissa usein hotellin Hotwiren kautta, niin tälläkin kertaa. Päädyimme asumaan Hyatt Herald Squaressa, missä oli todella ystävällinen palvelu. Lapset saivat huomiota osakseen vastaanoton työntekijöiltä ja esikoinenkin pääsi puhumaan englantia. Hän osaa sanoa ”Hi!” ja ”Bye bye!”
Aamiaista ei meidän hotellimajoitukseen kuulunut, joten googletimme aamiaispaikan. Kuopus on allerginen kananmunalle, joten visualisoin mielessäni aamiaisen, joka sisältää tuna melt -leivän, kupin kahvia, omenamehun ja kaurapuuroa. Googlettamassamme lähellä sijainneessa paikassa oli aika kananmunapainotteinen ruokalista, joten ulos hotellista päästyämme keksin, että ei se oikein sovikaan, vaan on etsittävä toinen paikka. Niinpä lähdimme marssimaan 8. Avenueta pitkin ja etsimään sopivaa ravintolaa, josta himoitsemani aamiainen olisi mahdollista saada. Pitkän kävelyn jälkeen löytyi yksi paikka, joka melkein täytti vaatimukset, mutta eihän siellä ollut paikkoja vapaana kuin yläkerrassa. Ja kuopus oli juuri nukahtanut rattaisiin… Eli matka jatkui. Toinen aamiaispaikka löytyi kymmenen minuutin kävelyn jälkeen. Mutta se oli melkein tyhjä eikä sieltäkään löytynyt tuna meltiä, josta mainitsin siis ensimmäistä kertaa Jullelle tässä vaiheessa. Ei kun kävelemään. Lopulta löytyi aamiaispaikka, jossa oli tarjolla edes enemmistö visualisoimistani ruokalajeista. Ei se täydellinen ollut, mutta sai kelvata. Tässä vaiheessa Julle oli jo kantanut esikoista pidemmän matkan, koska olimme kävelleet varmaan 15 katua hotellilta.
Aamiaispaikka osoittautui ihan hyväksi. Paras oli vanhempi rouva, joka istui kahvilan nurkassa ja tuli lopulta luoksemme kysymään, olemmeko tanskalaisia. Emme ole, vastasimme ja rouva kertoi, että on aina halunnut käydä Tanskassa. Voisitteko sanoa minulle jotain tanskaksi? hän kysyi. Olimme äimän käkenä. Hermanni sitten sanoi hänelle moi. Rouva oli päätellyt, että olimme tanskalaisia, koska meillä on vaaleat hiukset, ja hänelle oli turha todistella että tosiaan tulemme Suomesta. Vaaleat hiukset eli Tanskasta ollaan!
Jostain syystä olin varautunut enemmän kommuunimaiseen residenssiin, siis asuntoon jossa saisimme ensi töiksemme siistiä astiat ja pinnat. Mutta tämähän onkin oikein hieno ja hyvin pidetty asunto, jossa residenssivieraat ovat todella huolehtineet irtaimistosta. Oli hauska myös lukea vieraskirjoja, joista vanhin on aloitettu vuonna 1990! Illalla saimme vähän jännitystäkin elämäämme, kun ikkunan alta ajoi letka paloautoja tuohon viereiseen kortteliin. Esikoisen kanssa piti käydä vähän patsastelemassa ulkona, kun paloautot olivat niin lähellä ja ulkona haisi palaneelta (tietenkin avasimme ikkunan ja työnsimme päämme siitä ulos, uteliaita kun olemme. Jotenkin aika suomalaista tämä, naapuritaloissa ei ollut ketään ikkunoissa nuuskimassa.)
Tästä se seikkailu siis alkaa. Tällä kertaa katselemme New Yorkia Sugar Hillin suunnalta ja lasten kanssa, mutta tämä kaupunki jos mikä on mestari näyttämään monet kasvonsa. Nämä kasvot siis tällä kerralla.
