Huomasimme, että matkaväsymys oli iskemässä meihin. Olemmehan joka aamu pompanneet ylös ja pakanneet repun ja lähteneet tutkimaan kaupunkia ja palanneet kotiin vasta myöhään illalla. Lisäksi Vilperi on valvottanut meitä parina viime yönä, ja aamulla on ollut jyrän alle jäänyt olo. Niinpä otimme tämän aamun rauhallisesti emmekä tehneet yhtään mitään. Pääsimme lähtemään kotoa vasta vähän ennen kolmea ja suuntasimme keskuspuistoon. Taivaalta satoi märkää lunta, joka kasteli meidän kengät ja takit (paitsi Hemulin, jolla on vedenpitävät vermeet). Löysimme leikkipuiston keskuspuistosta ja parkkeerasimme sinne. On niin hauska seurata pientä lasta, joka ei jaksaisi millään kävellä metriäkään ja joka vaatii koko ajan päästä isin syliin, kunnes ollaan leikkipuiston portilla jonka jälkeen ei enää jalkoja väsytä yllättäen lainkaan. Niin kävi taas tälläkin kerralla.
Kotimatkalla päätimme käydä katsastamassa aiemmin tapaamamme suomalaisia lauluja laulaneen rouvan mainostaman kahvilan täällä Sugar Hillissä (The Monkey Cup) ja nyt kyllä osuimme ihan kultasuoneen! Erinomainen kahvi, äärimmäisen ystävällinen palvelu ja kiva tunnelma, vaikka kahvila ei juuri kioskia isompi ollut. Barista jopa otti Hemulin huomioon ja keitti kaakaon hieman viileämpään veteen kuin minulle. Ja kaiken kruunasi kaakaoiden päälle taiteillut maitokissa ja suklaa-apina. Tuonne menemme uudestaan vielä ennen lähtöä! Aiemminkin olemme matkoillamme huomanneet, että uusi elämä lähtee aina keriytymään auki tietyistä mukavista paikoista. On löydettävä hyvä kauppa, viihtyisä kahvila, kirjasto, levykauppa ja se kantabaari, jossa saa kuunnella elävää musiikkia.
Eilisen päivän jälkeen minä aloin jo tutkia lentoja Indianaan, josko voisimme käydä katsastamassa mitä Bloomingtoniin kuuluu. Mutta taitavat lennot tulla liian kalliiksi ja noiden lasten kanssa se voisi olla vähän liiallista. Ehkä sitten ensi kerralla. Kyllä todella paljon tekisi mieli nähdä tuo vanha kotikaupunkimme.
Vähän jo pelottaa, jos saamme enemmän lunta, että tielle aletaan taas heittää suolaa. Sitä kun käytetään sitten niin, että sitä riittää keoiksi saakka. En muista, olenko jo kirjoittanut siitä. Nyt saan suolasta ikävän muistutuksen toistuvasti, kun leikkasin eilen peukaloon haavan ja ilmeisesti kenkien mukana on kulkeutunut suolaa tänne kodin lattioille ja aina kun istun maassa Vilperin kanssa ja lasken tuon peukalon maahan, sitä alkaa kirvellä. Lisäksi rattaiden metalliosat ovat ruostuneet ja Julle joutui ostamaan öljyä rattaisiin. Muistan, kuinka Bloomingtonissa avustamani opettaja kyseli tosissaan opiskelijoilta, onko Amerikassa mitään pohjavettä jäljellä, kun suolaa käytetään niin tuhottomasti! Ja silti en koskaan siellä nähnyt puoliksikaan niin isoja suolakasoja teiden varsilla kuin täällä.
Hellyttävää oli, että Hemuli kyseli tänään moneen kertaan, voidaanko tänään mennä taidemuseoon! Hän on nyt innostunut taiteesta ja tietenkin sellaista tekee mieli tukea. Itselle vain alkaa tulla ähky ja samalla myös museolippujen hinnat asettavat omat rajoitteensa tuolle harrastukselle; Whitney-museo maksoi 25 dollaria per aikuinen ja Beaconin reissu maksoi yhteensä 70 dollaria junalippuineen. Seuraavaksi täytyy varmaan siirtyä ilmaisiin gallerioihin, mutta voihan sekin toki kalliiksi käydä kun iskemme silmämme johonkin parin tonnin teokseen – olohuoneen seinällä kun olisi tyhjä kohta kotona…
