Tänään oli nimensä veroinen päivä. Vilperi valvotti yöllä, nukuin pitkään aamulla Jullen vahtiessa lapsia ja päästiin lähtemään ulos vasta puolilta päivin, ilman lounasta. Vilperi oli ainoa, joka sai lounasta, me muut ajattelimme hakea delistä jotkut sämpylät. Löysimmekin tästä lähettyviltä delin ja ostimme ihanan lämpimät leivät sieltä. Metrossa oli tarkoitus päästä 14. kadulle ja lähteä High Line -puistoon syömään nuo leivät. Ulkona piti olla reilut 10 astetta lämmintä ja aurinko paistoi, joten jätimme pässin pökkimät kotiin ja Hemulikin pääsi taas ulos pelkässä takissa. No, siitä ne vastoinkäymiset sitten alkoivat.
Ensinnäkin metro jämähti jonnekin 30. kadun tietämille määräämättömäksi ajaksi. Muita metroja meni ohi kumpaankin suuntaan molemmilta puolilta, mutta meidän raiteillamme oli tuke. No ei siinä mitään, mehän olemme vähän niin kuin lomalla. Paitsi että Hemulille tuli pissahätä. Odottamisesta tulikin tuskaa. Kännykkä esiin ja etsimään tietoa pysähdyksestä. Mitään erityistä mainintaa ei ollut; ehkäpä matka jatkuisi pian? Julle käytti kaikki kasvattajan taitonsa ja kiinnitti Hemulin huomion ties mihin metron toimintaan liittyviin laitteisiin, minä kaivoin jo repusta vaivihkaa Vilperin vaipan takin taskuun – jos ei muu auttaisi, niin asentaisin sen Hemulille mahdollisimman huomaamattomasti. No, sitä ei tarvittu kun pääsimme liikkeelle ja jopa oikealle pysäkille saakka. Julle bongasi Starbucksin ja sinne sitten kahvia ostamaan, että päästään vessaan. Kun sieltä päästiin, Hemuli totesi, että on tosi kylmä. Todellakin kylmä tuuli puhalsi ikävästi ja olimme tulleet niin New Yorkin sään huijaamiksi kuin olla ja voi! Kymmenen astetta my sanonko mikä.
Vaan ei takaisin ollut paluuta, joten kipitimme High Linelle ja söimme jäähtyneet leipämme jääkylmässä ilmanalassa. Vain suomalaiset voisivat tehdä jotain tällaista! Päätimme sitten aurinkoisesta kelistä huolimatta vetäytyä High Linen päädystä löytyvään Whitney-museoon. Siellä Hemuli oli taas ekstaasissa ja halusi nähdä kaikki kerrokset, erityissuosikkina videotaidekerros (johon minulla on aika vaikea suhde). Vilperi sen sijaan heräsi ja teki kakat housuun ihan kirjaimellisesti. Ei kun vessaan vaihtamaan vaatteita ja asentamaan uutta vaippaa. Vessassa ei ollut lavuaaria, ja Vilperille tuli nälkä. No, kun kerran matkustetaan niin kyllä sitä pystyy kyykyssä vessassakin imettämään (pöntöissä ei ole täällä kansia)…
Retken kohokohtana toki pääsimme kotimatkalla käymään jäätelöbaarissa, joka on Zagat-oppaassa mainittu New Yorkin parhaaksi jäätelöbaariksi. Ja hyviä jäätelöitä sieltä saakin, voi hyvä luoja sentään. Onneksi ei asuta täällä pysyvästi! Hemuli toki toivoi, että herkkupäivänä (eli taas huomenna) mentäisiin uudestaan juuri tuohon paikkaan jäätelölle.
Sitten metroon. 14. kadun pysäkiltä on vaivaiset 131 katua kotiin ja tietenkin osuimme paikalle ruuhka-aikaan. Minulla oli asenne, että nälkäänsä huutavan Vilperin ja väsymystään itkevän Hemulin kanssa tungetaan metroon vaikka väkisin. Pääsimmekin kyytiin, mutta kun Julle sanoi takaata tuleville ettei enää saa tunkea kun edessä on rattaat, niin saimme täyslaidallisen huutoa niskaamme joltain työn raskaan raatajalta. Onneksi loppumatkasta Vilperi valloitti kaikkien lähellä olevien kanssamatkustajien sydämet, joten jäimme edes jonkin verran plussalle tuolla matkalla.
Mutta eihän kotona ollut ruokaa, ja yritämme elää säästöliekillä kun ravintolaillalliset kuluttavat sen 50 dollaria kerralla. Ei kun kauppaan yhdessä. Sinne olivat päättäneet lähteä muutkin. Hemuli keksi kesken kauppareissun, että haluaa leluja. Siinä mielentilassa oli turha perustella, että mehän olemme sopineet, ettei leluja enää osteta kun on jo ostettu kaksi Ryhmä Hau -pakettia. Ja sitten Vilperillä oli taas vaipanvaihtoaika ja nälkä ja ahdisti muuten vaan eli huutoa siitä seurasi. Seisoimme häpeissämme pitkässä kassajonossa kahden huutavan lapsen kanssa. Ja tietenkin joku viattoman näköinen lapsi oli laitettu juuri meidän jonossa pitämään paikkaa suurperheen äidille, joka osti kukkurakärryllisen tavaraa. Edessämme ollut rouva lastensa kanssa alkoi sääliä meitä ja päästi ohi. Ei varmaan jaksanut kuunnella keskinäistä raivoamistamme. Kyllä vain, myös minä raivosin.
No nyt on sitten syöty kokkaamaani ihan kelvollista risottoa, mutta olo on kuin jyrän alle jäänyt. Ehkä tämä on puolivälin blues tai sitten päivä todellakin vain vaati veronsa. Toisaalta matkustaminen on minulle samanlaista kuin hiihto: koko matkan ajan kitisen ja valitan, mutta heti kun lenkki on tehty, alan innosta puhkuen suunnitella seuraavaa reissua. Ja sitähän on jo suunniteltu tälläkin kertaa…
