Ensimmäinen viikko residenssikautta takana. Ihana ajatus, että vielä on enemmän jäljellä kuin kulutettuna. Jullen työhön liittyen kävimme eilen tutustumassa Lowline Labiin, jossa esitellään Lower East Sidelle suunniteltua maanalaista puistoa. Tämä ”laboratorio” siis sijaitsee suuressa hallissa maan päällä, mutta pimeässä niin, että tilassa pystytään esittelemään erityisiä peilisysteemejä, joiden avulla auringonvaloa suunnataan sisätilassa kasvaville kasveille. Ihan mielenkiintoista, mutta toki mietimme, mitä kaikkea vaaditaan kokonaisen maanalaisen puiston rakentamiseen. Mistä ekosysteemi? Vai riittääkö, että maan alla on vain kokoelma hienoja kasveja, kuin talvipuutarhassa? On kyllä todettava, että on jotenkin inspiroivaa kun tekijöiltä ei kunnianhimoa puutu ja kyllä meille ainakin tuli sellainen olo, että tämä Lowline-puisto tullaan näkemään muutaman vuoden päästä toteutettuna.
Tänään sitten kävimme useiden residenssivieraiden suosittelemassa Dia:Beaconissa noin tunnin junamatkan päässä Manhattanilta. Siellä vierähtikin koko päivä. Työt olivat massiivisia ja koska museo oli aivan valtava, koko kokemusta väritti ajatus siitä, että tuolla riitti tilaa tuhlattavaksi asti; museossa oli muun muassa pysyvä taideteos, jossa lattiaan oli kaivettu eri muotoisia kuoppia, siis ikään kuin antiveistoksia. Ja ne kuopat olivat valtavia. Ehkä kuvat kertovat enemmän kuin sanat, koska minä en ainakaan osaa kuvata sitä tunnetta kun tuolla tila väkisin tuli osaksi taideteoksia ja niiden tulkintaa. Hemulikin juoksi edestakaisin innoissaan, en ole nähnyt missään hänen nauttivan taideteoksista niin paljon! Junamatka takaisin sujuikin sitten nukkuvia lapsia kaitsetessa ja upeita iltamaisemia katsellessa. Täytyy sanoa, että tämä reissu kannatti!
Ja ihana oli tulla tänne Sugar Hilliin takaisinkin, kun heti kysyttiin tarvitaanko apua rattaiden kanssa ja eräs nainen tuli sanomaan meille nauraen, että kyllä tietää että kyseessä on toinen lapsi, kun se vain roikkuu mukana kainalossa. Toden totta kannoin Vilperiä yhdellä kädellä ja pidin Hemulia toisesta Jullen kantaessa rattaita. Mutta kuten Paula Noronen joskus kirjoitti Helsingin Sanomissa, niin esikoinen pääsee vauvauintiin kun taas seuraava lapsi saa tyytyä kylpyyn lavuaarissa! Tuli hyvä mieli, kun ihmiset ottavat kontaktia. Eilenkin (vai olikohan se toissapäivänä?) metrossa eräs perhe tuli meidän viereen istumaan oman vauvansa kanssa ja vertailemaan kokemuksia vauva-arjesta. Tätä sosiaalisuutta aina kaipaa Suomessa ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että ”en mä viitsi vaivautua, kun se chit chat on niin pinnallista ja ei tarkoita mitään” on vain tekosyy olla antautumatta keskusteluun toisten kanssa.
Jos sosiaalisuus ja toisten huomioiminen ovatkin niitä asioita, mitä Suomessa aina kaipaa täältä Amerikasta, niin yksi asia jota en kyllä tule kaipaamaan on elintarvikkeiden hinnat kaupassa. Me olemme jo alkaneet säännöstellä juustoa ja tosissamme mietimme, voiko ostaa muroja kaupasta koska niiden kanssa menee niin paljon maitoa! Puoli gallonaa eli n. 1,5 litraa maitoa maksaa rapeat 6 dollaria ja tavallinen paahtoleipäpaketti 4 dollaria. Ja niitähän meillä kuluu. Niin että jos äiti lukee tätä niin saa lähettää rahaa
Huomenna Jullella on residenssijuttuja ja me lepäillään poikien kanssa. Leikkipuistopäiviäkin kun tarvitaan näiden pikkuisten kanssa; Jullen kanssa puhuimmekin, että lasten kanssa kuukaudessa ehtii tehdä saman mitä kahdestaan viikossa. Niin että kiitos vain Suomen New Yorkin Kulttuuri-instituutille tästä mahdollisuudesta!
