Tekijä: Mieluisa

Huomasimme, että matkaväsymys oli iskemässä meihin. Olemmehan joka aamu pompanneet ylös ja pakanneet repun ja lähteneet tutkimaan kaupunkia ja palanneet kotiin vasta myöhään illalla. Lisäksi Vilperi on valvottanut meitä parina viime yönä, ja aamulla on ollut jyrän alle jäänyt olo. Niinpä otimme tämän aamun rauhallisesti emmekä tehneet yhtään mitään. Pääsimme lähtemään kotoa vasta vähän ennen kolmea ja suuntasimme keskuspuistoon. Taivaalta satoi märkää lunta, joka kasteli meidän kengät ja takit (paitsi Hemulin, jolla on vedenpitävät vermeet). Löysimme leikkipuiston keskuspuistosta ja parkkeerasimme sinne. On niin hauska seurata pientä lasta, joka ei jaksaisi millään kävellä metriäkään ja joka vaatii koko ajan päästä isin syliin, kunnes ollaan leikkipuiston portilla jonka jälkeen ei enää jalkoja väsytä yllättäen lainkaan. Niin kävi taas tälläkin kerralla.

Kotimatkalla päätimme käydä katsastamassa aiemmin tapaamamme suomalaisia lauluja laulaneen rouvan mainostaman kahvilan täällä Sugar Hillissä (The Monkey Cup) ja nyt kyllä osuimme ihan kultasuoneen! Erinomainen kahvi, äärimmäisen ystävällinen palvelu ja kiva tunnelma, vaikka kahvila ei juuri kioskia isompi ollut. Barista jopa otti Hemulin huomioon ja keitti kaakaon hieman viileämpään veteen kuin minulle. Ja kaiken kruunasi kaakaoiden päälle taiteillut maitokissa ja suklaa-apina. Tuonne menemme uudestaan vielä ennen lähtöä! Aiemminkin olemme matkoillamme huomanneet, että uusi elämä lähtee aina keriytymään auki tietyistä mukavista paikoista. On löydettävä hyvä kauppa, viihtyisä kahvila, kirjasto, levykauppa ja se kantabaari, jossa saa kuunnella elävää musiikkia.

Eilisen päivän jälkeen minä aloin jo tutkia lentoja Indianaan, josko voisimme käydä katsastamassa mitä Bloomingtoniin kuuluu. Mutta taitavat lennot tulla liian kalliiksi ja noiden lasten kanssa se voisi olla vähän liiallista. Ehkä sitten ensi kerralla. Kyllä todella paljon tekisi mieli nähdä tuo vanha kotikaupunkimme.

Vähän jo pelottaa, jos saamme enemmän lunta, että tielle aletaan taas heittää suolaa. Sitä kun käytetään sitten niin, että sitä riittää keoiksi saakka. En muista, olenko jo kirjoittanut siitä. Nyt saan suolasta ikävän muistutuksen toistuvasti, kun leikkasin eilen peukaloon haavan ja ilmeisesti kenkien mukana on kulkeutunut suolaa tänne kodin lattioille ja aina kun istun maassa Vilperin kanssa ja lasken tuon peukalon maahan, sitä alkaa kirvellä. Lisäksi rattaiden metalliosat ovat ruostuneet ja Julle joutui ostamaan öljyä rattaisiin. Muistan, kuinka Bloomingtonissa avustamani opettaja kyseli tosissaan opiskelijoilta, onko Amerikassa mitään pohjavettä jäljellä, kun suolaa käytetään niin tuhottomasti! Ja silti en koskaan siellä nähnyt puoliksikaan niin isoja suolakasoja teiden varsilla kuin täällä.

Hellyttävää oli, että Hemuli kyseli tänään moneen kertaan, voidaanko tänään mennä taidemuseoon! Hän on nyt innostunut taiteesta ja tietenkin sellaista tekee mieli tukea. Itselle vain alkaa tulla ähky ja samalla myös museolippujen hinnat asettavat omat rajoitteensa tuolle harrastukselle; Whitney-museo maksoi 25 dollaria per aikuinen ja Beaconin reissu maksoi yhteensä 70 dollaria junalippuineen. Seuraavaksi täytyy varmaan siirtyä ilmaisiin gallerioihin, mutta voihan sekin toki kalliiksi käydä kun iskemme silmämme johonkin parin tonnin teokseen – olohuoneen seinällä kun olisi tyhjä kohta kotona…

Tänään oli nimensä veroinen päivä. Vilperi valvotti yöllä, nukuin pitkään aamulla Jullen vahtiessa lapsia ja päästiin lähtemään ulos vasta puolilta päivin, ilman lounasta. Vilperi oli ainoa, joka sai lounasta, me muut ajattelimme hakea delistä jotkut sämpylät. Löysimmekin tästä lähettyviltä delin ja ostimme ihanan lämpimät leivät sieltä. Metrossa oli tarkoitus päästä 14. kadulle ja lähteä High Line -puistoon syömään nuo leivät. Ulkona piti olla reilut 10 astetta lämmintä ja aurinko paistoi, joten jätimme pässin pökkimät kotiin ja Hemulikin pääsi taas ulos pelkässä takissa. No, siitä ne vastoinkäymiset sitten alkoivat.

Ensinnäkin metro jämähti jonnekin 30. kadun tietämille määräämättömäksi ajaksi. Muita metroja meni ohi kumpaankin suuntaan molemmilta puolilta, mutta meidän raiteillamme oli tuke. No ei siinä mitään, mehän olemme vähän niin kuin lomalla. Paitsi että Hemulille tuli pissahätä. Odottamisesta tulikin tuskaa. Kännykkä esiin ja etsimään tietoa pysähdyksestä. Mitään erityistä mainintaa ei ollut; ehkäpä matka jatkuisi pian? Julle käytti kaikki kasvattajan taitonsa ja kiinnitti Hemulin huomion ties mihin metron toimintaan liittyviin laitteisiin, minä kaivoin jo repusta vaivihkaa Vilperin vaipan takin taskuun – jos ei muu auttaisi, niin asentaisin sen Hemulille mahdollisimman huomaamattomasti. No, sitä ei tarvittu kun pääsimme liikkeelle ja jopa oikealle pysäkille saakka. Julle bongasi Starbucksin ja sinne sitten kahvia ostamaan, että päästään vessaan. Kun sieltä päästiin, Hemuli totesi, että on tosi kylmä. Todellakin kylmä tuuli puhalsi ikävästi ja olimme tulleet niin New Yorkin sään huijaamiksi kuin olla ja voi! Kymmenen astetta my sanonko mikä.

Vaan ei takaisin ollut paluuta, joten kipitimme High Linelle ja söimme jäähtyneet leipämme jääkylmässä ilmanalassa. Vain suomalaiset voisivat tehdä jotain tällaista! Päätimme sitten aurinkoisesta kelistä huolimatta vetäytyä High Linen päädystä löytyvään Whitney-museoon. Siellä Hemuli oli taas ekstaasissa ja halusi nähdä kaikki kerrokset, erityissuosikkina videotaidekerros (johon minulla on aika vaikea suhde). Vilperi sen sijaan heräsi ja teki kakat housuun ihan kirjaimellisesti. Ei kun vessaan vaihtamaan vaatteita ja asentamaan uutta vaippaa. Vessassa ei ollut lavuaaria, ja Vilperille tuli nälkä. No, kun kerran matkustetaan niin kyllä sitä pystyy kyykyssä vessassakin imettämään (pöntöissä ei ole täällä kansia)…

Retken kohokohtana toki pääsimme kotimatkalla käymään jäätelöbaarissa, joka on Zagat-oppaassa mainittu New Yorkin parhaaksi jäätelöbaariksi. Ja hyviä jäätelöitä sieltä saakin, voi hyvä luoja sentään. Onneksi ei asuta täällä pysyvästi! Hemuli toki toivoi, että herkkupäivänä (eli taas huomenna) mentäisiin uudestaan juuri tuohon paikkaan jäätelölle.

Sitten metroon. 14. kadun pysäkiltä on vaivaiset 131 katua kotiin ja tietenkin osuimme paikalle ruuhka-aikaan. Minulla oli asenne, että nälkäänsä huutavan Vilperin ja väsymystään itkevän Hemulin kanssa tungetaan metroon vaikka väkisin. Pääsimmekin kyytiin, mutta kun Julle sanoi takaata tuleville ettei enää saa tunkea kun edessä on rattaat, niin saimme täyslaidallisen huutoa niskaamme joltain työn raskaan raatajalta. Onneksi loppumatkasta Vilperi valloitti kaikkien lähellä olevien kanssamatkustajien sydämet, joten jäimme edes jonkin verran plussalle tuolla matkalla.

Mutta eihän kotona ollut ruokaa, ja yritämme elää säästöliekillä kun ravintolaillalliset kuluttavat sen 50 dollaria kerralla. Ei kun kauppaan yhdessä. Sinne olivat päättäneet lähteä muutkin. Hemuli keksi kesken kauppareissun, että haluaa leluja. Siinä mielentilassa oli turha perustella, että mehän olemme sopineet, ettei leluja enää osteta kun on jo ostettu kaksi Ryhmä Hau -pakettia. Ja sitten Vilperillä oli taas vaipanvaihtoaika ja nälkä ja ahdisti muuten vaan eli huutoa siitä seurasi. Seisoimme häpeissämme pitkässä kassajonossa kahden huutavan lapsen kanssa. Ja tietenkin joku viattoman näköinen lapsi oli laitettu juuri meidän jonossa pitämään paikkaa suurperheen äidille, joka osti kukkurakärryllisen tavaraa. Edessämme ollut rouva lastensa kanssa alkoi sääliä meitä ja päästi ohi. Ei varmaan jaksanut kuunnella keskinäistä raivoamistamme. Kyllä vain, myös minä raivosin.

No nyt on sitten syöty kokkaamaani ihan kelvollista risottoa, mutta olo on kuin jyrän alle jäänyt. Ehkä tämä on puolivälin blues tai sitten päivä todellakin vain vaati veronsa. Toisaalta matkustaminen on minulle samanlaista kuin hiihto: koko matkan ajan kitisen ja valitan, mutta heti kun lenkki on tehty, alan innosta puhkuen suunnitella seuraavaa reissua. Ja sitähän on jo suunniteltu tälläkin kertaa…

Tänään meillä oli hidas aamu ja pääsimme liikkeelle vasta yhdentoista jälkeen. Koska Hemulille luvattu leikkipuisto jäi väliin, päätimme lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja suunnata Brooklyn Bridge Parkiin ja siellä sijaitsevaan suureen karuselliin. Olisihan puistossa myös Jullelle ammatillisesti kiinnostavaa nähtävää, kun puisto on rakennettu paikoin melkeinpä metsäksi tasaisen nurmikentän sijaan.

Matkan varrella kävimme katsastamassa myös Spencer Finchin minimetsä-installaation Lost Man Creek, jossa Brooklynin Metrotech-aukiolle oli tuotu 4000 pikkuruista punapuun taimea. Hieno idea, joskin talviseen aikaan neulasensa tiputtaneet pikkupuut näyttivät hieman surullisilta. Linnut olivat kuitenkin ottaneet teoksen hyvin omakseen, varpuset parveilivat taimien seassa.

Brooklyn Bridge Parkin karuselli osoittautui menestykseksi jopa siinä määrin, että Hemuli pillahti itkuun kun ei päässyt enää kolmannelle kierrokselle mukaan. Toinenkin saatiin oikeastaan lahjaksi, koska olin siinä uskossa, että sekä aikuinen että lapsi tarvitsevat lipun mutta portilla sanottiinkin, että päästään yhdellä lipulla. Mutta kun se oli niin kivaa ja toisella kierroksella Hemuli jo uskaltautui ylös alas liikkuvan hevosenkin selkään… No, lopulta kävi sitten niin ettei puiston kiertelystä tullut mitään, kun alueella oli niin paljon työmaita ja pikkumiesten kanssa ei niin vain kävellä kiertoteitä paikasta toiseen (puisto on todella iso). Mutta pääsimmepä testaamaan taas yhden leikkipuiston, joka sijaitsi karusellin lähettyvillä. Voi sitä riemua, kun Hemuli pääsi liukumäkeen ja kiipeilemään telineillä… Lapsia on myös hauska seurata, kun kielimuurista huolimatta he saattavat hetken aikaa leikkiä toistensa kanssa.

Täällä Yhdysvalloissa Vilperi on osoittautunut oikein kunnon conversation pieceksi. Mihin ikinä menemmekin Vilperi saa roppakaupalla huomiota ja ”onpa söpö vauva” -kommentteja osakseen. Ei ihme, että tällaisessa ilmapiirissä lapsista kasvaa rohkeita ja ulospäin suuntautuneita teinejä ja aikuisia! Ja samalla me saamme harjoitella englantiamme, kun Vilperin suosiollisella avustuksella keskustelu on tullut avatuksi milloin missäkin…

Karusellin lisäksi emme ehtineet kuin East Villageen syömään ennen kuin ilta laskeutui. Olin googlettanut meille hyväksi kehutun thaimaalaisen ravintolan, jota kohti teimme aikamoisen pyhiinvaelluksen. Matkan varrella olisi ollut ravintola poikineen, vaan kun minä olin löytänyt thaimaalaisen niin sinne oli päästävä. Kun sitten pääsimme ravintolalle, huomasimme sen olevan pikkuinen kioski, jossa oli kai 10 asiakaspaikkaa sisällä kun oikein tiiviisti ahtaa. Työnsimme rohkeasti rattaat sisään ja täytimme lähestulkoon koko paikan. Kotipuolessa ei kyllä tulisi mentyä tuollaiseen paikkaan koko revohkan kanssa, mutta nyt nälkä ajoi tällaisten empimisten ohi. Ja hyvä niin, koska ruoka tosiaan oli hyvää ja Hemulikin söi melkein kokonaisen aikuisten annoksen. Samalla saimme taas keskustella Vilperistä naapuripöytään istuneen pariskunnan kanssa.

Vilperi on kasvanut ihan älyttömästi, ja nyt toppahaalari onkin mallia toppashortsiasu. Sen seurauksena sääret ovat koko ajan paljaana ja tänään sitten lopulta toinen toppatöppönen tipahti jonnekin ja katosi. Tänäänhän se ei haitannut, koska ulkona oli kai 15 astetta lämmintä, ellei enemmänkin, mutta viikonlopuksi on luvattu taas pakkasta ja pelkät villasukat eivät kyllä riitä. Eli huomenna on suunnattava vauvanvaateostoksille kaiken muun to do -listalla olevan lisäksi. Mutta eihän se ole reissu eikä mikään jos ei jotakin katoa! Minulta katosivat jo sormikkaat ja nyt sitten toppatöppönen Vilperiltä. Toivottavasti ei tule enää lämpimiä päiviä, ettei lisää asusteita katoa. Muuten äiti saa ihan oikeasti alkaa tehdä rahalähetyksiä tälle suunnalle!

Taas on pitänyt kiirettä täällä, iltaisin olen kömpinyt petiin aikalailla samaan aikaan lasten kanssa. Kai tämä matkustaminen ja kaiken päivää touhuaminen vaatii veronsa. Eilinen päivä otettiinkin sitten rauhallisemmin. Julle kävi lounaalla residenssi-isäntien kanssa ja minä pesin pyykkiä, illalla houkuteltiin Hemuli Times Squarelle värivaloja katsomaan. Ja voi sitä riemua! Itsellekin tuli olo, että täällä tiivistyy hyperurbaani elämä, en ainakaan tiedä mitään muuta paikkaa jossa tuntisi niin intensiivisesti olevansa kaiken ihmiskunnan kuhinan keskipisteessä. Seisoimme Broadwaylle rakennettujen näköalaportaiden laella ja ihailimme maisemaa pitkään. Pois lähtiessämme törmäsimme myös hassuun näkyyn, kun Seesamitien Elmo, Batman, Pikachu ja Frozenin lumiukko setvivät reviirikiistoja kovaäänisesti. On se turistien houkuttelu kovaa työtä heillekin, saati sitten jos väärä satuhahmo pyrkii apajille omilla kulmilla.

Tänään kävimme New Jerseyssä ja matkan varrella piipahdimme myös WTC-tornien paikalle rakennetulla 9/11-muistomerkillä. Olemme käyneet Jullen kanssa kyseisen muistomerkin luona vuosina 2009, 2010, 2012 ja 2014 ja lisäksi Julle on toki käynyt siellä opiskellessaan Newarkissa 2004–2005, ja kaikkina näinä vuosina alue on ollut valtavaa sekamelskaa rakennustyömaa-aitoineen. Mutta nyt muistomerkki on olemassa ja sinne pääsee kävelemään. Ja millainen tuo muistomerkki onkaan! Kaksi valtavaa vesiallasta, jotka sijaitsevat alkuperäisten WTC-tornien paikalla. Altaiden reunoille on kirjoitettu iskussa kuolleiden uhrien nimet ja joka vuosi uhrien nimen päälle tuodaan valkoinen ruusu heidän syntymäpäivänään. Tänäänkin muistomerkillä oli laskujeni mukaan kolme ruusua. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin itse vesiputoukset. Vesi syöksyy tasaisena seinämänä alas altaan reunoilta, josta se kulkeutuu hiljalleen altaan keskellä olevaan neliskulmaiseen aukkoon. Aukon pohjaa ei voi nähdä, joten vesi ikään kuin putoaa ensin muistomerkin reunoilta alas ja siitä vielä syöksyy uudelleen näkymättömiin. Koko veden liike on rauhallinen, mikä tuo jonkunlaisen lohdullisuuden elementin koko muistomerkkiin. Mutta ainakin minulle se vesi, joka syöksyy muistomerkin keskellä olevaan kuiluun, symboloi koko tragedian toista puolta: mihin oikein valuu ihmisyys, mihin häviää toivo meiltä jotka täällä nyt olemme. Ikään kuin maahan olisi auennut reikä, johon lohtu katoaa. Juuri tuo kuilu sai minut ajattelemaan aikamme mielettömyyttä, sitä kuinka kortilla toinen toisensa arvostaminen välillä tuntuu olevan. Äärimmäisen hieno ja liikuttava muistomerkki, jolla tuntuu olevan tehtävä myös tässä ajassamme.

On ollut hienoa saada viettää täällä aikaa, ja ihanaa on että ihan vielä ei tarvitse tulla kotiin. Olen listannut asioita, joihin täytyy ottaa kantaa kotona. Ensimmäinen on, että näitä irtiottoja tarvitaan useammin, koska irrallaan arjesta näkee joitakin asioita selvemmin. Toinen on, että elämä on liian lyhyt inspiraation odotteluun; ne asiat, joita haluaa saada aikaiseksi, on tehtävä nyt. Ja kolmanneksi, haluan meille kuivausrummun. Kuljin eilen Jullen perässä vauvanvaatteiden kanssa ja pakotin kokeilemaan miten ihanan pehmeitä niistä tulee koneessa. ”Ja niin ihanan kuluneita!” totesi Julle. Näistä keskustelemme varmaankin kotiinpaluun jälkeen… ja silloin argumenttina on parempi olla minullakin jotain muuta kuin että ”mutta kun mä haluun”.

Eilen ja tänään olemme viettäneet hiljaiseloa kotimiljöössä, niin kuin mummoni sanoisi. Löysimme lähettyviltä leikkipuiston, jossa on kiekuramäki, mikä ilahduttaa Hemulia erityisesti. Lisäksi kävimme pesulassa pesemässä kassillisen pyykkiä. Äkkiä sitäkin kertyy noiden lasten kanssa. Tänään Jullella oli lisäksi eräs tapaaminen, josta syystä ulkoilimme kaikki yhdessä aamulla ja olimme lopun päivää kotosalla lasten kanssa. Ehkä tämä paikallaan olo on tehnyt ihan hyvää, eilinen oli aikamoinen raivaripäivä lapsilla. Huomenna sitten lähdemme taas liikkeelle ja aiomme käydä ainakin Williamsburgissa, koska pitäähän se nyt vaan joka New Yorkin vierailulla käydä katsastamassa.

Olimme etukäteen luvanneet Hemulille, että voimme sitten täällä käydä lelukaupassa hakemassa jonkun lelun, kun kotoa ei voitu ottaa pukin tuomisia juuri ollenkaan mukaan kun kannettavaa oli muutenkin paljon ja pukin tuomiset käsittivät sellaisia kokonaisuuksia kuin autorata ja Stiga… No, suuntasimme Barnes & Noblen leluosastolle tässä pari päivää sitten ja lupasin, että hän saa valita minkä tahansa lelun sieltä. Kävimme hyllyt moneen kertaan läpi ja lopulta Hemuli ihastui mielestäni tyhmimpään leluun mikä koko kaupasta löytyi: muoviseen Ryhmä Hau -”pädiin”, josta saa koirien kuvia painamalla kuulla kyseisten hahmojen käyttämiä fraaseja. Hemuli silmät loistaen ilmoitti, että hän ottaa tämän ja minä ilmoitin, että sitä me ei osteta. Ei sillä, ettäkö se olisi maksanut kovin paljon, vastustan vain kaikkea muovikrääsää, josta paistaa jo kilometrin päähän että sillä ei pitkään leikitä. No, raivarihan siitä tuli ja lopulta pitkällisten keskusteluiden ja maanitteluiden jälkeen Hemuli suostui valitsemaan Ryhmä Hau -kirjan, johon sisältyi myös Ryhmä Hau -hahmoja ja leikkimatto. Ajattelimme Jullen kanssa, että sellaisella olisi enemmän käyttöä. Kuitenkin illallakin vielä Hemulia itketti, että ihana ”puhelin” oli jäänyt kauppaan. Minuakin alkoi sitten harmittaa, että olin kieltäytynyt ostamasta kyseistä lelua kun kerran olin luvannut, että Hemuli saa valita minkä tahansa lelun (mihin on varaa, mutta alahyllyn krääsä nyt ei paljoa siellä maksanut). Niinpä päätimme Jullen kanssa, että haetaan kyseinen lelu Hemulille koska hänellä oli ollut lupa valita lelu itse. Sanoimme myös, että seuraavalla kerralla lelut valitaan sitten yhdessä aikuisten kanssa.

Hemuli ilahtui lelun saamisesta niin, ettei meinannut jaksaa tehdä muita ohjelmassa olleita juttuja ennen lelukauppaan menoa. Lelukaupassa katsoimme vielä pädiä yhdessä ja sanoimme, että se ei ole puhelin ja sillä ei voi soittaa mihinkään, että meidän mielestä se on tylsä lelu. Hemuli ilmoitti, että hän haluaa sen jos minä sen haluan hänelle ostaa. No mitäpä muuta olisinkaan enemmän halunnut kuin saada hankkia kyseisen muovihärpäkkeen!

Samana iltana Hemuli leikki pädillä kovasti, paineli nappeja ja eli Ryhmä Hau -maailmassaan. Mutta pian lelu oli hyllyssä ja leikit junaradalla jatkuivat. Tänään aamulla sitten huomasin pädin olevan jo takaisin paketissa, oikein ruuveilla kiinni pahvitaustaan ruuvattuna. Kysyin, että oliko se huono lelu, niin Hemuli ilmoitti, että ei ei kyllä hän sillä leikkii (”joskus mä lopetan ja joskus mä aloitan”), mutta nyt se on vaan pakattu niin että se on helppo kuljettaa kotiin! Ja lapsella ei siis ole koti-ikävä, päinvastoin… Teki mieli sanoa, että mitä minä sanoin, mutta jotenkin en raaskinut kun lapsi sitten velvollisuudesta otti lelun esiin ja leikki sillä tovin, kun naamalleni levisi sellainen opettavainen ”tätä minä tarkoitin” -ilme… Olkoon tämä episodi opiksi myös äidille, ainakin niin kauan kuin lelut hankitaan äidin ja isän rahakukkaron avulla.

Kun lähdimme tänne, pakkasin meille kaikille mukaan lämmintä vaatetta, tuuleehan täällä raa’asti ja voi tulla metri lunta yhdessä vuorokaudessa ja joka tapauksessa Suomen pakkaset eivät ole mitään New Yorkin talveen verrattuna. No, alkureissusta satoi kaatamalla ja me hikoilimme palttoidemme sisällä, eilen sen sijaan oli ihana auringonpaiste ja yli kymmenen astetta lämmintä. Pohdimme jo, että Hemulilta pitää jättää toppahousut asunnolle jos kelit jatkuvat samanlaisina. Tänään aamulla herätessämme sitten keli olikin taas vaihtunut. Nyt ulkona on pakkasta. Eli pidetään ne toppahousut jalassa. Olemme ennenkin saaneet huomata, että tässä kaupungissa ei pitkiä linjoja tunneta säätiloissa…

Olimme eilen jalkeilla koko päivän. Kävimme luonnonhistoriallisessa museossa katsomassa dinosauruksia ja eläviä perhosia. Hemuli hihkui innosta nähdessään dinosauruksen, mutta perhoset olivatkin sitten liian pelottavia. Alkuun Hemuli piti niistäkin, mutta sitten yksi laskeutui minun hihalle ja sen jälkeen lapsi marssi näyttelyn läpi paniikissa ja kyyneleet poskillaan pyysi ulko-oven kohdalla, että hänet päästetään sieltä ulos. Vilperi puolestaan katsoi perhosia ekstaasissa, hänen käsistään vain piti pitää kiinni koska vauva on lännen nopein tarttumaan edessään oleviin asioihin…

Vietimme myös Jullen synttäreitä. Kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa ja sen jälkeen haimme kotimatkalta jäätelöt lähikaupasta. Kaupassa kohtasimme taas kerran mummelin joka kysyi meiltä, olemmeko tanskalaisia! Onko se tässä kaupungissa joku juttu? Että kaikki vaaleat ihmiset tulevat Tanskasta? Kuitenkin nämä kaksi tanskalaiskysymyksen esittänyttä rouvaa tapasimme ihan eri puolilla kaupunkia. Joka tapauksessa kun kerroimme tälle rouvalle olevamme Suomesta, hän puhkesi laulamaan ”minun kultani kaunis on..” Seisoimme siinä tofuhyllyllä hämillämme tästäkin kohtaamisesta.

Tänään olisi vuorossa pesula ja kotipäivä, koska välillä on levättäväkin noiden lasten kanssa. Illalla ehkä etsimme jostain leikkipuiston, elettävähän se on täälläkin sitä normaalia elämää. Samalla voimme juhlistaa Vilperiä, joka täyttää tänään 7 kk!

Meille tuli mahdollisuus kokeilla, miltä tuntuisi asua kuukauden ajan New Yorkissa 38-neliöisessä kaksiossa kahden lapsen kanssa, ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Asunnon tarjoaa Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti ja matkan aikana Jullen on tarkoitus tavata tiettyjä professoreita ja vierailla muutamissa kaupunkiluontokohteissa omaan Nature Cot-projektiinsa liittyen. Tirjami ja lapset pääsevät mukaan muuten vaan. New York on meille aika tuttu kaupunki, jonne palaamme melkein aina kun vain on rahaa tai sopivan mittainen loma. Olemme kuitenkin pitkään haaveilleet siitä, että saisimme olla New Yorkissa edes vähän pidempään kuin vain viikon kerrallaan. Lasten kanssahan kaupunki näyttää ihan erilaiselta kuin jos olisimme tulleet tänne kahdestaan; keikat, baarit ja oikeastaan paremmat ravintolatkin jäävät tällä kertaa kokeilematta. Esikoisen kanssa olimme täällä viikon hänen ollessaan puolitoistavuotias ja silloin saimme tutustua kaiken maailman leikkipuistoihin ja tiedemuseoihin. Olimme siis saaneet esimakua siitä, miltä New York näyttää lasten kanssa.

Kun viimeksi olimme täällä vain esikoisen kanssa, jännitin etukäteen kovasti lentojen sujumista; miten puolitoistavuotias jaksaisi istua paikallaan koneessa yhdeksän tunnin ajan? Eihän hän pysynyt kotona paikallaan edes yhdeksää minuuttia kerrallaan. No, koneessa hän yllättikin meidät sitten täysin: hänelle riitti kolme Duploa leikkikaluiksi ja niiden kanssa hän viihtyi koko matkan ajan, milloin ei nukkunut sylissä. Tällä kertaa lennot eivät ehkä siksi jännittäneetkään niin paljon. Esikoisesta on kasvanut järkevä kolmevuotias ja kuopus on vielä niin pieni, että pelkkä sylissä pompottaminen riittää viihdykkeeksi. Matka sujuikin hyvin. Saimme jopa kehuja takanamme istuneelta herralta; hän ilmoitti olevansa opettaja ja että meidän lapset ovat hänen mielestään hyvin kasvatettuja kun eivät aiheuttaneet ongelmia lennolla! Kai minun olisi pitänyt sanoa, että tietenkin meillä käyttäydytään kun minäkin olen opettaja. Valehan se olisi ollut, kun useimmiten päivät täyttyvät arkaaisista kasvatusmenetelmistä eli uhkailusta, kiristämisestä ja lahjonnasta…

Viime kerralla kun lensimme Jullen kanssa New Yorkiin, kone lähti kulkemaan kylkimyyryä kiitorataan osuessaan ja kokonaisuutta höystettiin muutamalla pompulla, ja saimme seurata tätä edessämme olevasta ”lentokonekamerasta”, joka siis nousun ja laskeutumisen yhteydessä näyttää mitä koneen nokan edessä tapahtuu. Tämän jälkeen olen aina jännittänyt laskuja etenkin noilla isommilla koneilla. No, tälläkin kerralla saimme vähän kyytiä koneelta, vaikka ei niin pahasti kuin viimeksi. Tartuin jo itse penkin käsinojaan rystyset valkoisina, mutta esikoinen hihkui onnessaan: ”Lentokone tanssii! Lentokone tanssii!” Voihan sen toki niinkin nähdä! Mikäpä minä olin kertomaan, että koneen pitäisi ajaa kiitorataa pitkin suoraan.

Ensimmäisen yön vietimme hotellissa, jotta saimme keräiltyä itsemme ennen asunnolle tuloa. Otamme New Yorkissa usein hotellin Hotwiren kautta, niin tälläkin kertaa. Päädyimme asumaan Hyatt Herald Squaressa, missä oli todella ystävällinen palvelu. Lapset saivat huomiota osakseen vastaanoton työntekijöiltä ja esikoinenkin pääsi puhumaan englantia. Hän osaa sanoa ”Hi!” ja ”Bye bye!”

Aamiaista ei meidän hotellimajoitukseen kuulunut, joten googletimme aamiaispaikan. Kuopus on allerginen kananmunalle, joten visualisoin mielessäni aamiaisen, joka sisältää tuna melt -leivän, kupin kahvia, omenamehun ja kaurapuuroa. Googlettamassamme lähellä sijainneessa paikassa oli aika kananmunapainotteinen ruokalista, joten ulos hotellista päästyämme keksin, että ei se oikein sovikaan, vaan on etsittävä toinen paikka. Niinpä lähdimme marssimaan 8. Avenueta pitkin ja etsimään sopivaa ravintolaa, josta himoitsemani aamiainen olisi mahdollista saada. Pitkän kävelyn jälkeen löytyi yksi paikka, joka melkein täytti vaatimukset, mutta eihän siellä ollut paikkoja vapaana kuin yläkerrassa. Ja kuopus oli juuri nukahtanut rattaisiin… Eli matka jatkui. Toinen aamiaispaikka löytyi kymmenen minuutin kävelyn jälkeen. Mutta se oli melkein tyhjä eikä sieltäkään löytynyt tuna meltiä, josta mainitsin siis ensimmäistä kertaa Jullelle tässä vaiheessa. Ei kun kävelemään. Lopulta löytyi aamiaispaikka, jossa oli tarjolla edes enemmistö visualisoimistani ruokalajeista. Ei se täydellinen ollut, mutta sai kelvata. Tässä vaiheessa Julle oli jo kantanut esikoista pidemmän matkan, koska olimme kävelleet varmaan 15 katua hotellilta.

Aamiaispaikka osoittautui ihan hyväksi. Paras oli vanhempi rouva, joka istui kahvilan nurkassa ja tuli lopulta luoksemme kysymään, olemmeko tanskalaisia. Emme ole, vastasimme ja rouva kertoi, että on aina halunnut käydä Tanskassa. Voisitteko sanoa minulle jotain tanskaksi? hän kysyi. Olimme äimän käkenä. Hermanni sitten sanoi hänelle moi. Rouva oli päätellyt, että olimme tanskalaisia, koska meillä on vaaleat hiukset, ja hänelle oli turha todistella että tosiaan tulemme Suomesta. Vaaleat hiukset eli Tanskasta ollaan!

Jostain syystä olin varautunut enemmän kommuunimaiseen residenssiin, siis asuntoon jossa saisimme ensi töiksemme siistiä astiat ja pinnat. Mutta tämähän onkin oikein hieno ja hyvin pidetty asunto, jossa residenssivieraat ovat todella huolehtineet irtaimistosta. Oli hauska myös lukea vieraskirjoja, joista vanhin on aloitettu vuonna 1990! Illalla saimme vähän jännitystäkin elämäämme, kun ikkunan alta ajoi letka paloautoja tuohon viereiseen kortteliin. Esikoisen kanssa piti käydä vähän patsastelemassa ulkona, kun paloautot olivat niin lähellä ja ulkona haisi palaneelta (tietenkin avasimme ikkunan ja työnsimme päämme siitä ulos, uteliaita kun olemme. Jotenkin aika suomalaista tämä, naapuritaloissa ei ollut ketään ikkunoissa nuuskimassa.)

Tästä se seikkailu siis alkaa. Tällä kertaa katselemme New Yorkia Sugar Hillin suunnalta ja lasten kanssa, mutta tämä kaupunki jos mikä on mestari näyttämään monet kasvonsa. Nämä kasvot siis tällä kerralla.